Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco, joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta retkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä vanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin suuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä pääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla maavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n mieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu sekä Amerikassa että Europassa.
Kun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet ja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä anastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja vihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa ja ryöstää puti puhtaaksi.
Maracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin sisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja merikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka asuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa olevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan vetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä voinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin asianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli vahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella korkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät, lähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi oli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä varustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain säännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa kavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.
L'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen tulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin heikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön välillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei välittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan ohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä kaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä sissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle saarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa. Varusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta hyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen tunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään ryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan salmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.
Täten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen varusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski niillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi sisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.
Kuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli menetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt he olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien ainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki kynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan kalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan kuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja eivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden muodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien hahmossa.
Heti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin, antautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän ravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin kellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta seuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja miesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia käsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta vaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin takaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa eikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä siitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan kulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä, naisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat aarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei maallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti silpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin edessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.
Kaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi kirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta puhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos laihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis niin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle saadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.
Maracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri hävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen siirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat. Mutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja odottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet sinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia lähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin kykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen oli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja oli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista. Tapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan kuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän kokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän ymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti samalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he nyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti pian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä yrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa uhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen ajaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina sissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne ikinä hän heitä veisi.
Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät! päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset. Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla johtajainsa käskyjä.