Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta, sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne, sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin sotajuonta.
Äkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta, että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle. Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.
Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin onnistunut.
XV luku.
KOSTO KOHTAA.
Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista. Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista; ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi hakijoille.
Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse syötävää.
Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva kaunis kirkko paloivat poroksi.
Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa, raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.
Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero; ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta, ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin. Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa. Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi helpotukseksi tiehensä.