Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.
Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on, että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.
Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin "kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin 3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500 markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.
Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä, ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun, lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan. Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan yhtä pian kuin se oli hankittukin.
Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan, jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä. Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.
Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua. Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi; L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta, joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan, väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä estämään hurjimusten voittokulkua.
Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua, jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä kaupungista oli viety.
Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu. Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti kasvavan ruohon sisäsäikeistä.
Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista. Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen, mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.
Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin karille.