Charlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän aikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin riidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan muka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä avuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja aivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä tapasi itsensä killumasta hirsipuussa.
Tällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä saapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita, joissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain intoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin ystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.
XXII luku.
SUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.
Niin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät vangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä, välttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia ei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia, siirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin alkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.
Silloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta Englannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan. Se mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli paljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä ulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai juhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati palmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi, joita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset kirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa Amerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen pyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi silkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä ynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara ja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä merenkulkijalta tahansa.
Kaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän toiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina väliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä. Kerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa ruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin pistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se eriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan, että hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi hytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut ammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille selkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin. Perämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi. Selitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin paukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat tekemisissä.
Toisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja miehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa. Sitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja muut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan näyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja fosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot lieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat kakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän päästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut heille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja. Hän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät uhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki, oli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei ollut edes aivastanutkaan.
Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut päämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä hän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset olivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit olivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan Mustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä sieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain miehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko liittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän pohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin yksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä kaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan riippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät ajojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle ja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin kaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he kiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.
Mustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan viljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat heitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja satamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli arvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia — lukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka olivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli maakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan ja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään; mutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun onnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita miehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi nähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut erityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi kipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä, laastareista ja lääketipoista.