Hän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista, hra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä, ja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että jollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500 markan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan, niin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit raakapuitansa koristamaan.

Vene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi päivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin, julmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja vähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen. Mutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia veneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin päässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta kun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään epäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen lähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies, nainen ja lapsi oli heti hirtettävä.

Vankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä viipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen armoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin, etteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan vaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää; ja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä, kadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat nyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata heidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi tahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan ja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.

Tämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli oikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [Honourable, parlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin korkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi hänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän peruutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään rosvojen kanssa kaupungin kimppuun.

Tällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri ja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean vaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi ollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa aseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei ollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin satamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran vaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli pysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän esimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä, jotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden hirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä niiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi röyhkeys.

Lääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera lähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty riiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt. Arvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa Charlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet; joka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin vaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään kaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan surkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin naiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista oli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies sekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän kuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin muistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus, jonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja jonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.

Saatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys ei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin sulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa Pohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa, kestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten. Hänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja siksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun ei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.

Mutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja tuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi vesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset paperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan ja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin kapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle puristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa.

Aikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa ranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä mutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi löytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä sen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa eikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi, kuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet iltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin korkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat hänet saaliinsa herraksi.

Mutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee tuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla älykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta voivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään ääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.