XXIII luku.
MUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.
Nyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili, kiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan takaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja miehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.
Eräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän lähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta tiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan, ettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat europalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten Stuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit (jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka 1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan William Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen kehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on nyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.] kaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja, panettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle, jos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään. Mutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.
Pohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran joukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden rosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva kauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut rosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin takavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat pääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen vetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla Etelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana olemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman turvallisuutensa varjelemisessa.
Tietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä kohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli erään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että Pohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin Spotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi. Virginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto sääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja kuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän arvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan Virginiankin vesillä.
Hampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä englantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan hallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi tykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen parhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit Brandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita. Kaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä jos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut matkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle toimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava elävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand että Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään sinne, minne päällystö vain lähetti heidät.
Virginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä laivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat suureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen arvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat taisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän, laukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä vastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta edes antautumisvaatimusta.
Esirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä siitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet rosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen kannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin. Entraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien mieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan, eivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia taistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan vihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella. Sellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina voitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä kykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia, jotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat raivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen tykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen parinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni Maynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä he jo temmelsivät sen kannella.
Nyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä merisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet hurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä ja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet. Teräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti välisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli kummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta. Mustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle, heiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni pistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia ryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas toisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.