Mutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten merimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni Maynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi sissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja kuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan, niin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan verisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei kyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä vasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi vihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä kerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan sissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas kannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa. Johtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä ottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan omalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.
Noiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja elinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo monesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain kanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan pinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja pahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet niihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut Maynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta haavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes armoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni työnsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman kamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.
Hävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat molemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot viranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta ranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten he palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn Mustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa, jonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti tuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa otella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi partaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille hyveille.
XXIV luku.
KELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.
Kahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa Barbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä Stede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena sotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen paikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä kunnioitusta ja suosiota.
Mutta jostakin syystä sai tämä rauhallinen ja arvossapidetty eläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut kertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen johdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti pahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin kuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen, rajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee ryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu tuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen "maarapu", joka ei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä vain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän olisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi hissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin ollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli kernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän tavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta jos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt surkeasti ylä -ja alahangasta.
Mutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään sellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti majuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli kylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja hankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä rauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta, kuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän kauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä pimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti aavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin rinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa merirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus todella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki maailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan potkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista kapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille matkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan. Mutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi, niin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen olevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi perämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.
Vaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta merielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen miehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen olleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua siepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin Bonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt päästettiin veneinensä rannikolle.
Tämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten olivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien tavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He eivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin rannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa jollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden tulla toimeen miten parhaiten voivat.