Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus paikalla yhtyisi Royal Jamesiin, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.
Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan satamaan korjauttamaan Royal Jamesia, joka oli alkanut vuotaa pahoin, ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.
Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen ryöstämään pitkin rannikkoa.
Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett, meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia uhkaavan vaaran.
XXVI luku.
TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.
Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa makaavaa isoa purtta nimeltä Henry ja Sea-Nymph ("Merenneito"), palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista, oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään, risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.
Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen tultua kävivät karille matalille hietasärkille.
Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran yläjuoksulla.
Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan, niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa, niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos Royal James olisi ollut valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.