Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä. Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.
Varhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki, joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan suoraan heitä vastaan. Sekä Henry että Sea-Nymph nostivat ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.
Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin, eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.
Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis Royal James täysin purjein lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti Royal Jamesia vastaan, että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit huomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea minuuttia myöhemmin iski Henry vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan ja yhteisin voimin.
Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala — Henry ja Royal James makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut maalitauluksi, kun taas Sea-Nymph oli niin etäällä, ettei se voinut lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.
Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat, ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle kyljelle, niin että Henryn kansi tuli aivan alttiiksi Royal Jamesin tulelle. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi, varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat Royal Jamesin kylkeä minkä ennättivät.
Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua. Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan, tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla ja kahta ankarammalla tulella.
Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.
Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta: Henryn runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden, kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti, mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan. Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän kimppuunsa. Royal Jamesilla syntyi kova hälinä ja neuvottomuus. Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä vaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain, ylivoimaisten vihollisten käsiin.