Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta. Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun hra Rhett laski Royal Jamesin kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.
Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari, säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota, vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon kovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.
Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa kurjan laputtaa matkoihinsa.
Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan — että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin hänen rikoskumppaninsa.
XXVII luku.
KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.
Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi, ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen tuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti ruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli Delaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen koko ison kuunarin.
Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin, jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä kauppalaivoissa.
Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.
NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys. Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren, joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili New York's Revenge ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa — idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka pieniä ja mitättömiä hyvänsä.