Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä. Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä silloin majaili brittiläinen sotalaiva Phoenix, ja pyysi toimittamaan tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään. Phoenixin purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla, putkahtikin "New Yorkin Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.

<tb>

Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin telkien takaa.

Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin. Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä, miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt laakereita, niin mikseikäs hänkin?

Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta vallattu Royal James, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi, oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa, ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin. Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan King Williamin, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli Mediterranean-laivassa, ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen, kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin lippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen hölmistyneille merirosvoille.

Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan, Sea-Nymphin ja Royal Jamesin — jotka vielä joku aika sitten olivat niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.

Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi. Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko kaupungin.

Mutta kun Royal James ja Sea-Nymph viimein tulivat niin lähelle rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit olla varmat voitostaan.

Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn: "Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan, välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa liehui ylpeästi Englannin lippu.

Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen. Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi amiraali. Hän komensi Mediterraneanin ja King Williamin myöskin nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun King William oli laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.