Maria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että olivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet arkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan, mainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat he vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä haavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut vihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden miesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.
Vankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä olivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta rauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista hänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen vakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti teloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.
Toinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai saman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin mutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes hänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka hän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen naispuolinen merirosvo.
On monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin mies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta sissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että nainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan; mutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään raivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut näitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin käsiin.
XXIX luku.
MERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.
KAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster nimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain vastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia suunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä tutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan vaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän varttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta esimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä makeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.
Mutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli monessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa. Merirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän ainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä loppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin kaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti hurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin [Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä John, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti), Tom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.] mieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä — niin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo valtasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.
Ja muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä julma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen hänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä ilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi kuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin aukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen leikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi ikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät mielellään seurustelemasta hänen kanssaan.
Epäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa suvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa varas, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti suositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva nulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi, joka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän asioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan ravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan, että hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei ollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia tai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden sijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman mainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä kyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen vesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun, jopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat kansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti käherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori kantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton herrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen Lowin perään.