Tämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa, sillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi varkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli opetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia. Vanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon lontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan kiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan
Ned Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi joutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin laivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja kun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen mahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi hän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut perehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui hän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan Hondurasiin lähtevään laivaan.
Siellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä punapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan kapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys ei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella tapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä työtovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle rantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat he ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain uskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa ruokaa metsistä löytäisi.
Nyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä kaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä teki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja sääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa merirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten unelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa opittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.
Mutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä eikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen kehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia "liikevälineitä" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen, jossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä onnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli vanha kokenut merirosvo.
Lowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti mastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan ja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet yhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin, ja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään rosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla ja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.
Yhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt kauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän saalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai omasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä harjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen, päätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse isännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli uuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja hinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään ja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.
Aluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän erikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion asukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.
Ensi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode Islandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan laivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän aluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen aivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin ja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen vuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat laivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti kiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui raiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta sen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin ilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä ilkityöstä.
Tästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti rummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä ja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin suuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti suuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa varustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden kapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit lähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja parasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian näkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta kuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.