Seuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien rannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan Marbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista kauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen kuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.
Hänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa rauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan asestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta vähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa oli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti laivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi tömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli antauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä miehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä, ei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo jokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä niissä oli anastamisen arvoista.
Mutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa kokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan kauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt vannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten uudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.
Ihmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan. Aloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain kaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä isoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän vielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen rohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat, varsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin laivastolle.
Mutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen laivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta kaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja pelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää mereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista, niin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren satamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä pelastetuiksi.
Jotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta, kaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis saalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko ruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä paljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan ja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä haaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet ja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen miehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he viittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.
Avun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen sijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja yleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän purjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet myrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.
Sitten hän aloitti pitkän sarjan rosvotöitä. Hän valtasi monilukuisia kauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta julmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja pelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä ilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia. Vanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta olleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti varustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja heitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan, jotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat tylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien laivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita, rosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät ryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia kuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa tarjoa.
Erotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen käytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan päässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti ajamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen sotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja rosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen ryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.
Kun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri joukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät otaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi ja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä vastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut eikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu päättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi vihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti tulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti mitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon omiksi.