Kierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa aarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka hänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin hurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja laatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen tapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että siihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty ruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja karkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.
Tällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori, ylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei tietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti hän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen haamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri kuljeskeleviin joutilaisiin.
Selvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä kohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin, jotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja kuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä nytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun neidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä saaneelta luodolta mantereelle.
<tb>
Muutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen kulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta. Näytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista elävyyttä.
Oli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori mies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään merenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla. Abner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa olivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt merenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin nuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.
Heidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle, josta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner äkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman suulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva ankkuroituna ja alaslasketuin purjein.
Kotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä, sillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon vähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman päässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän tuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?
Harvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu kuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan kuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin, joka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti Abnerin mieleen. "Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari", kuiskasi hän. "Se on rosvolaiva!" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen suojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä lehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.
Mustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen kyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle melkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa. "Lähdetään heti pois tästä", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan. "Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!"