"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!" sanoi Abner. "Jos nousemme pystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat meidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta sormeakaan!"
Vapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan hievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään, mutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi nopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää pitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät olan takaa.
Nytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista kuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä ne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit ja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen sulkaniekkahattu. "Se on kapteeni Kidd", kuiskasi Abner vaimolleen, ja tämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä arvannut oikein.
Tulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian saattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner tiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan hautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan hautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.
Nyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen, jotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän matkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä. Sitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä runkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin merkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta kun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen, heloittavan tähden.
Yhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi eteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven hiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä selkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella vedetyksi petäjästä tähteen.
Tästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää askelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri ja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot kourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli korollaan merkinnyt.
Selvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta niin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni käski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.
Noin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä veneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi miestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä. Ahkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin saalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu, oli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari arveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi tai joiksikin sentapaisiksi.
Nyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja oksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin että niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä kokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja pitelevän käden.