"Ne vetävät arpaa!" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi pahemmin kuin koskaan ennen.
Joka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta, astui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli kumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman sanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.
Mary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään. Kuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus, ja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin sen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea ne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa umpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan tasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse, sen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan kohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin viiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut eroa sen ja muun rantapenkereen välillä.
Kun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä, sissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat nopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet nostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi piankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa lepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen kätketylle aarteelle.
"No, nyt me juoksemme tiehemme", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei suljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin kuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa veneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen asemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä, ja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret kantoivat.
Mutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies. Hänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan. Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän tupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä ympäri ja laski uudestaan seitsemään.
Tämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari, ja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen ulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt mitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.
Illallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet levolle, sanoi Abner Marilleen: "Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä otan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä rantahiekasta."
"Oi, ei sinne, rakas Abner!" kuiskasi Mari. "Siellä emme tohdi kaivaa. Muista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi kohtasimme!"
"Olenhan minä sitä ajatellutkin", sanoi Abner; "mutta eikö sinustakin ole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että kaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?"