"Oh, ei!" huudahti Mari, "elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas hänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta hänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä hyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!"
"Kyllähän tuon kaiken tiedän", vastasi Abner, "ja juuri sen vuoksi haluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on vielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt ylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti syrjempään — ja sitten!" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.
"Mutta, Abner", esteli Mari, "luuletko, että se on oikein tehty?"
"Tietystikin se on oikein. Nuo aarteet eivät kuulu lainkaan rosvoille. Jos me otamme ne, niin olemme tehneet aarrelöydön, ja lain mukaan ovat ne silloin meidän. Ja aattelepas, Mari-kulta, kuinka köyhiä me olemme tänä yönä ja kuinka rikkaita huomenissa! Tule, ota sanko! Nyt meidän pitää lähteä."
Juosten melkein koko matkan — sillä he pitivät niin kiirutta, etteivät kerjenneet puhelemaankaan — saapuivat Abner ja Mari jyrkänteelle, ja kavuten sukkelaan sen rinnettä alas rantapenkereelle seisoivat he pian sillä hirvittävällä paikalla, missä kapteeni Kidd ja hänen miehensä olivat seisoneet edellisenä yönä. Ja tuossa seista törrötti samainen vanha, myhkyräinen petäjä, ojennellen uhkaavasti kahta kuivettunutta oksaansa heitä kohti.
Hukkaamatta hetkeäkään kävi Abner puun luo, asettui selin sitä vastaan ja katsahti sitten taivaalle. "Mitä tähteä luulet hänen tähystelleen viime yönä, Mari-kulta?" sanoi hän vaimolleen. "Tuolla on nyt alhaalla yksi hyvin kirkas tähti, ja toinen vähän ylempänä, ja kolmas siitä oikealle päin, mutta paljon heikompivaloinen."
"Eiköhän se ollut tuo kirkas, minä arvelisin", virkkoi Mari. Ja sitten Abner, tuijottaen jäykästi kirkkaaseen tähteen, alkoi astui eteenpäin. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Kääntyen kohtisuorasti vasempaan päin astui hän uudestaan seitsemän askelta. Ja sitten luikkasi hän sukkelaan Maria tulemaan ja kaivamaan.
Kymmenkunnan minuuttia kaivoivat he kiihkeästi, sanaakaan sanomatta, ja saivat esiin ison harmaan kalliojärkäleen. "Tämä ei olekaan oikea kohta", kivahti Abner. "Meidän täytyy alkaa alusta. Minä en katsonutkaan oikeaan tähteen. Sen täytyy olla tuo ylempänä oleva."
Suuremman osan yöntienoota Abner ja Mari puuhasivat hiki otsassa rantapenkereellä. Abner asettui uudelleen selin isoon petäjään, laski seitsemän askelta eteenpäin, kääntyi vasempaan ja laski taas seitsemän askelta eteenpäin. Nyt törmäsi hän pientä, kituliasta mäntyriuskaa vastaan. Tietenkään ei sekään ollut oikea paikka.
Kuu alkoi pian laskea, ja yhä enemmän tähtiä tuli näkyviin, niin että Abnerilla oli varaa valikoida, vaikka se tietysti hämmensi häntä yhä enemmän. Yhä uudelleen hän mittaili, mutta kun tuli toisten seitsemän askeleen päähän, huomasi hän, ettei siitäkään rosvojen kaivospaikka voinut löytyä.