— Siin' on sulle poika, sanoo hän laskien lapsen minun eteeni. Minä tunnen punastuvani, aivan kuin hän toisten kuullen olisi viitannut johonkin salaiseen. Pitelen poikaa ja kysyn:
— Mitä ihmettä sinä nyt olet tehnyt? Onko se sinun?
— Minun se on, mutta mitäs sinulla on näyttää?
Poika seisoo siinä huppuihinsa käärittynä. Minut valtaa hetkeksi melkein vastenmielinen nolous, mutta Hiljan silmissä on lämmin hymy, kun hän sanoo:
— Kuka käskee olla poissa niin kauan, että ehtii ihmeitä tapahtua.
Vanhoja naurattaa, ja Hiljan kasvoilla on onnellinen ilme niinkuin sen, joka syystä tuntee olevansa kaikkien rakastama. Hän istuu viereeni ja nostaa pojan minun syliini, painaen sormellaan minua rintaan ja kysyy pojalta:
— Viljo, kuka tämä on, onko se isä?
Poika näyttää terävällä etusormellaan isoisäänsä ja sanoa sihauttaa: "isä".
— Mutta kuka tämä sitten on? jatkaa Hilja. — Onko se setä?
Poika katselee minua silmillään ja suullaan, mutta ei sano mitään, alkaa vain raappia kaulustani ja tempoa kravattiani. Kohta me olemme hyvät tutut. Vähän päästä poika jo nauraa hekotti, kun minä tirkistelin sitä sormieni välistä. — —