Tässä pienessä tutussa piirissä on mieliala jo hyvin herttainen. Hilja on unohtunut minun viereeni istumaan, puhelee siinä kädet helmassa äidin kanssa eikä näytä muistavan, että minua ja poikaa onkaan. Koko hänen olennossaan kuvastuu leuto turvallisuuden tunne. Minä voisin laskea käsivarteni hänen vyötäisilleen aivan hiljaa ja luonnollisesti, kukaan ei panisi siihen huomiota, hän vaistomaisesti nojaisi minuun keskeyttämättä puhettaan…
Vanhat äijät puhuvat pitkää juttua, nyt he nauravat makeasti jollekin käänteelle, jota minä en tullut tarkanneeksi. Se oli varmaan hiukan mehevä, koska äiti leikillään tiuskaisee:
— Menkää nyt jo siitä saunaankin!
Puhettaan keskeyttämättä alkavat äijät riisuutua, juttu jatkuu koko ajan kun riisumme paitasillemme. Minua he eivät paljoa huomanneet, pysähtyivät ulkona kylkiään kyhnytellen ja antoivat minun pujahtaa yksin edellä saunaan aivan kuin ennen pikkupoikana.
Vasta lauteilla kysäisi Hiljan isä minulta, kuinka Helsingissä vihdottiin. Minä selittelin, ja hän alkoi sitten laveasti kertoa, kuinka hän nuorra miessä oli kanssa kaupungissa vihtonut… — — —
Tuo Jokelan Hilja, jonka nyt näen tuossa aikaihmisenä paitahihasillaan pukemassa poikaansa, oli lapsena minun kasvinkumppanini. Me olimme samanikäiset, emmekä siihen aikaan juuri tunteneet muita ihmisiä kuin toisemme ja omaisemme. Suvisin olimme päiväkaudet yhdessä, istuimme pienessä koskessa kivien välissä ja annoimme veden vilistä yli ruumiimme, kahlasimme sillan alle ja kiipesimme pitkin kammottavia arkkuja, joiden kuvat häilyivät veden kalvossa, ja joille istahti kauniin vihreitä korentoja. Joskus loppukesällä emme hyvässä mansikkapaikassa huomanneet, kuinka taivas meni pilveen ja ukkonen jymähti. Silloin me juoksimme latoon suojaan ja palasimme kotiin vasta, kun ilta-aurinko välkkyi kastuneissa puissa, ja kylän karja seisoskeli siltaveräjällä…
Nyt oli jo kymmenettä vuotta siitä kun me viimeksi tapasimme ja erosimme melkein vihassa. Olimme silloin viidentoista ikäisiä. Minä kävin koulua ja harrastin suvisin kasvien keräilemistä, hän paimensi lehmää kaukana kotoansa, ja erään paisteisen elokuunpäivän me istuimme yhdessä ladonovella. Iltapäivällä rupesimme jostain syystä telmimään, väänsimme tuntikausia heinissä, niin että hänen hiuksensa lopulta olivat täynnä korsia. Muistan että hän löi ja purikin minua, ja kun minä juoksin pois, jäi hän istumaan ladon kynnykselle, tukka yhtenä pehkona, ja katseli minun jälkeeni.
Minä olin senjälkeen pitkät ajat kulkenut ihmeellisiä teitä, kunnes nyt taas olin täällä. Ja tuossa nosti Hilja pojan käsivarrelleen, nyökkäsi ja sanoi minulle: "Käy nyt meilläkin!" — — —
Kun me jälleen olimme omin väin, sain minä vähitellen kuulla, kuinka Hiljan oli käynyt. Hän oli ensin ollut palveluksessa, kunnes hänen äitinsä kaksi vuotta sitten kuoli. Hän tuli silloin kotiin ja sai samalla viikolla Viljon.
— Entä missä sulhanen on?