— Ei ne siitä tiedä oikein, mutta kai se Ameriikkaan meni. Se oli vähän semmoinen maailman mies…
Minä menen maata kamarin puolelle ja olen iloinen, että taas kerran olen päässyt käymään kotonakin.
* * * * *
Taivas alkaa selkiytyä jouluksi. Aamuhämyssä kiiltelee tähtiä sen ohuessa kannessa, joka kaakkoa kohden muuttuu vaalean keltaiseksi; siellä palaa koivuviidan sisällä päivänkoi. Kuu, joka on paistanut ihmisten nukkuessa, riutuu sen valoon kalpeana kuin aamuun unohtunut öitsijä. Pirtissä huomataan, että ulkona on päivä, ja sammutetaan lamppu. Silloin syttyy ikkunaruuduille punainen aamukimmellys, joka niin hyvin sopii yhteen tieltä kuuluvan tahdikkaan lumennarinan kanssa.
Mutta vielä kestää pitkältä aamua, ennenkuin päivänsyrjä näkyy. Äiti ja Hilja ovat siksi ehtineet toimittaa leipomisensa, lämpöiset kakut ovat jo kopassa, ja he juovat kymmenkahviaan Jokelan pirtissä, kun ahdetta alas laskevat suurkylän miehet, jotka palaavat saloniituilta jouluheinän hausta. Leveät kuormat lakaisevat tien tasaiseksi ja vetävät hankeen molemmin puolin hienoa viirukkoa. Jossain on tienohessa syvät jalansijat ja kelkanjäljet ristikkäin, siinä on väistytty syrjään kuorman tieltä.
— Jouluruohoa viedään.
— Täytyy vähän viedä, se on nyt jo likellä.
— Niin on ja hyvällä puolella.
— Juu. — Noh!
Kelkkamiehen mielessä viipyy vaikutelma noista heinäkuormista, kun hän nousee ahdetta pienen töllialueen ylälaitaan ja mennä vilkkuu siellä metsänpuolella puiden välissä omaa tölliään kohden, joka on kaukana perämaissa. On jouluaatto, keskipäivä, jossa jo on lähestyvän hämyn aavistusta. Kun mies on ehtinyt kokonaan metsän peittoon, tuntuu hämärä selvästi. Jossain pilkotaan puita. Tuntuu viehättävältä tehdä jotain oikein arkista työtä, juuri vähää ennen kuin painutaan pirttiin saunaa odottamaan.