Me emme Hiljan kanssa puhuneet mitään, kuten näytti sentähden, ettemme häiritsisi nukkuvia. Me liikuimme varpaillamme ja katselimme toisiamme hymyillen, korvat tarkkoina pienimmällekin äänelle, ikäänkuin meillä olisi ollut jotain kujetta tekeillä toisilta salaa. Minä hiivin ovensuusängylle istumaan ja rykäisin yht'äkkiä äänekkäästi. Hilja teki ankaran ilmeen ja heristi sormeaan. Seurasi pitkä äänettömyys, minä nojasin lämpimän muurin kylkeen ja katselin tähtiä, Hiljan olennossa oli sellainen sävy, kuin olisin juuri sanonut hänelle jotain, johon hän ei vastannut. Hän meni hitaasti pöydän luo, jonne jäi pitkäksi aikaa seisomaan hypistellen jotain kädessään. Ilmaan meidän välillemme oli ilmestynyt jokin uusi henki, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet. Kunnes nyt havaitsimme, ettemme enää hetkiin olleet muistaneet sängyssä nukkuvia lähimmäisiämme.
Lampun nopea surina säesti kiitäviä hetkiä. Ulkona paloi tähtitaivas ja pensaikossa teitten vierillä ja riihien tienoilla hiipivät pakkasyön henget. Siellä kirkkailla hangilla tuntui siltä kuin olisivat vanhat kaukaiset ajat lähestyneet nukkuvaa nykymaailmaa, niinkuin joku vanha kertomus siellä juuri olisi tapahtunut.
Meidän lamppumme oli laajoilla aloilla ainoa, joka paloi. Mutta kun Hilja katsoi ulos, näki hän, että yö oli hyvin kirkas, ja sammutti silloin hänkin lampun. Yön henkien äänetön sähinä tuli meitä lähemmäksi, Hilja tuli hitain askelin, pää painuksissa minun viereeni ja laski äänettömästi kätensä kaulalleni.
Pitkät ajat eri teitä kuljettuamme tapasimme taas kuin sivumennen toisemme tänä yönä tässä tuvassa. Ja ympärillämme kaikkialla levisivät ihanat suojelevat metsät niinkuin asumaton avaruus ja kirkas talviyö, jonka tunnelmaan sisältyivät monet kauniit ihmisunelmat ja -vaiheet aikojen takaa.
Kasvot päin minun kaulaani kuiskasi Hilja: "Minkätähden sinä olet ollut poissa niin kauhean kauan, en minä luullut sinun enää tulevan, se oli hirveätä."
Hän itki hillitysti ja syleili minua kuin olisi pelännyt hukkuvansa. Sen jälkeen ei vaihdettu enää sanaa. Nykyhetken onni, ainoa oikea ja väärentämätön, täytti taas meidän sydämemme, niinkuin tuo äänetön soitanto koko avaruuden tähtitaivaan alla.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeisissä päivissä on jotain iloisen arkista. On kuin aurinko taivaanrannalta tirkistäessään iskisi silmää, pirttikellon naksutuksessa on toimeliaampi sävy. On uusi vuosiluku, jota lapset lyijykynällä riipustavat ovipieliin ja kirjankansiin. Uusi almanakka on vielä aivan siisti, sen lehdet rapisevat kuin herrasväestä saatu paperiraha, ja jos avaa sen, niin lehtien valkeus oikein tuntuu silmään. Sieltä näkee kuinka paljon päivä jo on pidentynyt, ja kuinka pitkä on kynttilänpäivään.
Eräänä iltapäivänä tulee sisarenikin palveluspaikastaan käymään. Hänkin on naisistunut ja omaksunut kaikenlaista pientä ja sievää, mistä lienee oppinutkin. Hän on huomaavinaan, että minä olen tullut surullisen näköiseksi. Sinä aikana minkä hän viipyy kotona, tuntuu siltä kuin pirtin ilma olisi jotenkin laajentunut, ja minun on huomattavasti kevyempi ollakseni.
Tosin jumalan päivätkin koettavat oloani keventää antamalla auringon kirkkaasti paistaa puhtaille hangille. Saadakseni huomioni pysymään ulkopuolella itseäni lähden jo aamulla aikaisin taivasalle ja teen harkitusti havaintoja maasta ja ilmasta. Poikkeen tölliin ja minut viedään kamariin, jonne jään pitkäksi aikaa yksinäni. Otan pöydältä kirjan ja luen sen kannesta kodikkaan kirjoituksen: Lauri Kivimäki on tämän kirjan oikia omistaja, joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa. Vahva kotipuolen tunnelma vallitsi minun mielessäni. Laihakaulainen hempeäsilmäinen poika oli hyvä lukemaan. Tietysti sen pitäisi päästä koulualalle, koskei sillä kuulu olevan yhtään halua pieneen käskyntekoon kotona.