Poika nuhjaa äitinsä ohessa ja höpähtelee siinä jotakin. Äiti sivumennen kuulostaa, mikä pojan sisällä palaa, ja sanoo sitten minulle suopeasti;
— Isä toi sille tässä tulkkikirjan kaupungista ja se on sitä nyt lukenut. Lues nyt Myllymäelle ruotsia…
On vielä sahtiakin jäljellä ja siistissä talvipäiväisessä pirtissä joulukuusi, jossa on sanomalehtipaperista leikattuja koristuksia.
Pirtin ja sahdin lämmittämänä minä tulen ulos ja hiihtelen joenuomaa kohden. Kun jo olen matkan päässä, tulee poikakin pihalle takkisillaan, katselee hetken värjötellen jälkeeni ja juoksee sitten kipankapan takaisin pirtin lämpöön.
Minä hiihdän viettävää rinnettä ja näen etäällä siintävän taivaanrannan siinä kohden, missä joenuoma kulkee metsässä. Alimpana näkyy sieltä puolittain puunlatvojen takaa tasasyrjäinen pilvijono, siniharmaa lakeus, joka kuvaa kaukana olevan aukean maailman elämää. Koko sinnepäin etenevä maisema on mahtavuudessaan niin tyven, että tuo etäisyydentunnelma varsin vahvana saapuu tänne asti. Kun istahdan sille tutulle ladonkynnykselle, valtaavat mieleni nykyiset asiat, ei herääkään mitään muistojen hartautta.
— Antaa mennä vain, antaa mennä! Minä olen irti, minun on paettava kaikkialta, sillä aina minua etsii jokin. Totisesti, mikä onni olisikaan, jos pääsisin löytymättömiin ja mielessäni kevyesti, itsestään, säilyisi tämä tila. Kun saisi olla ikänsä kaiken sellaisessa ihanassa tiedottomuudessa, joka nyt silloin tällöin läikähtää sieluuni, kun ei yksikään olento maanpäällä tiedä tätä paikkaa, jossa istun.
Viivy nyt tämä mieli, niin kauan kuin vähänkin sopii. Tämä on sittenkin kaiken nautinnon korkein hienostunein hetki, tällaista varten kaikki muu on ollut. Viivy, kohoa. Minä tunnen nämä metsät kuin verhot ympärilläni, kuin suojelevat jättiläisseinät, joiden läpi ei teho se ikuinen, joka siellä ulkopuolella alati ajaa ihmistä edellään. Tunnen, että se nyt jo levotonna etsii minua, kohta se minut tavoittanee. Viivytä, armias, tätä hetkeä! —
Ilma kuulee rukouksen ja muuttuu hämäräksi, jonka suojassa voin siirtyä siihen ainoaan pirttiin, johon nyt tahdon käydä. Sieltä löydän toisen ihmisen, jonka hämy on tehnyt harvapuheiseksi. Äsken lepäsin suloisemmin kuin tiesi koska. Nyt antaa mennä taas. Ei katsota taakse, siellä on se ikuinen.
Myllymäkeläiset eivät näe Jokelasta tulta tänä iltana. Vanha Jokela on talossa päivätyössä eikä tule yöksi kotiin. Arvatenkin siitä syystä on Hilja mennyt aikaisin nukkumaan…
Mutta eräänä iltana ennen loppiaista, kun palasin Hiljan luota ja hiivin pirtissä nukkuvien vanhempieni ohi kamariini, löysin pöydältä kasan kortteja ja kirjeitä. Ne olivat myöhästyneitä joulukortteja ja uudenvuodenonnitteluja, jotka olivat löytäneet tiensä tänne. Eräs kirje oli tällainen: