— Mihin te olette hävinnyt? Olen hakenut teitä pitkin Helsinkiä ja kysellyt kaikilta tovereiltanne. Toivon, että tämä nyt tulee Teille ajoissa. Meillä on nimittäin rekiretki täällä loppiaisena, minun syntymäpäivänä; ja pyydän teitä tulemaan minun toverikseni. Runar B. pyysi minua, mutta minä sanoin, että olen ja pyydetty.
— Voikaa hyvin ja muistakaa vaan tulla. Minulla on ikioma uusi rekipeitto ja uudet ohjakset. Onnellista uutta vuotta.
Toivottaa — —
Kyllä näki, että pieni itsevaltiatar oli tottunut ajamaan tahtonsa toteen, sillä kirje tuli perille, vaikka osoite oli herttaisesti päin mäntyä. Siinä oli yhden naapuripitäjän nimi alleviivattuna ja erään läheisen kappelikunnan nimi ilman viivaa. Ja ylihuomenna oli loppiainen.
Olin kauan valveilla ja kärsin siitä, etten heti voinut lähteä. Kun minun kumminkin oli täältä lähdettävä, niin tuiki tarkoituksetonta kuin se olikin. Ah, siellä on taas Nannakin. Pian, pian…
Aamulla oli tunnelma arkinen ja äidin vettyneet silmät vain lisäsivät minun intohimoani päästä lähtemään. Aurinko nousi mitä kauneimmin, mutta minulla ei ollut aikaa seurata sen vivahduksia, koetin kiiruhtaa. Isällä oli paljon hommaa saadakseen kirkkoreen esille, siihen heiniä ja peittoja. Vaikka hän oli muuten hidas, touhusi hän kovasti, kun johonkin lähdettiin, se oli vanha asia. Äitikin yritti liikkua, mutta ei tiennyt mitä tehdä, koetti laskea jotain sukkelaa isällekin, mutta isä vain meni ja touhusi.
Äiti haki uudet sukat, asetteli niitä kääryyn ja puheli:
— Annan vielä edes viimeiset sukat, en minä enää muutakaan voi, käteni ovat jo niin huonot, ettei niillä tee enää mitään, en minä ymmärrä kuinka ne ovatkin semmosiksi tulleet; vaikka kai sulla sukkia on, mutta ovat he niinkuin jotain muistoa, en suinkaan minä sua kumminkaan enää näe, kyllä tää jo on mun viimeinen talveni, minä olen jo tullut niin huonoksi — tässä ääni ulahti kimeäksi nyyhkytykseksi — mutta tulisit nyt sentään joskus katsomaan jos-häntä elonpäiviä olisi, vaikkei täällä mitään ole, se on jo niin huonoa meidän, mutta saisi edes nähdä. — Hän itki edelleen.
Todella oli äiti kovin vanhentunut, nyt minä sen vasta huomasin. Kasvot olivat aivan harmaat ja kellertävä tukka oli tullut tuhkan väriseksi. Mutta hänen ruumiinsa oli yhtä lämmin kuin kauan sitten, silloin kun hän otti minut selkäänsä, kun porasin kylätiellä tai pelkäsin karjaa. Nyt minä isona miehenä katselin häntä, hän oli jo lapsi, kasvoillaan avuton itkunilme.
Isä tuli hermostuneen näköisenä, joi turkit yllä kahvia ja sitten lähdettiin.