— Et käynyt edes Jokelassa hyvästiä sanomassa, huusi äiti.
— En minä nyt kerkiä.
— Kyllä minä vien terveisiä.
Äiti hyppäsi vantiksille ja pitäen kiinni minusta tuli saattamaan. Näin siinä hänen laihan, suonikkaan kätensä, joka sinersi pakkasessa. Hän seurasi, kunnes isä käski hänen palata kotiin pois jäätymästä. Silloin hän pudottautui tielle ja huusi sieltä hyvästiä.
Oli hyvä aamukeli, tumpeliääni helisi taas lumisissa metsissä. Vastaantulija kuuli sen ensin lähestyvän, sitten taas etenevän, lopuksi se jäi aaltoilevana soimaan hänen korvissaan, säestämään ajatuksen tasaista käyntiä hänen astuessaan yksinäisellä tiellä. Hän astuu pitkän metsätien, huomaa että aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyä. Lähestyessään tölliään hän vielä kuulee jotain korvissaan ja muistaa, että häntä vastaan tuli tiellä kaksi miestä hevosella.
Lounaisella taivaalla viipyy silloin päivänkilo, kaukana vainion takana näkyy teeriä koivunlatvassa. Jäätyneen ikkunan läpi, ruudunkulmassa olevasta aukeamasta katselee töllin pikkupoika, kuinka aidanvieritietä menee mies. Ja kun mies on hävinnyt näkyvistä, jää poika tuijottamaan punaisena palavaa taivaanrantaa, keksii jonkun tähden eikä huomaa, kuinka pirtti sill'aikaa hämärtyy ja pimenee.
Niin on kulunut tammikuun päivä.
* * * * *
Junavaunussa minä vain kuvittelin huomista iltaa. On satanut lunta, metsä on koristeellisessa asussa ja kuun viimeinen neljännes riippuu taivaalla kuin iso paperilyhty. Tanssitaan tilavassa talvihuvilassa, jossa minä tunnen kaikki huoneet ja komerot yläkerrassakin. Kuulen korvissani sävelen ja otan kasvoilleni sen ilmeen, joka niillä on oleva huomeniltana.
Katson myös ulos pimenevään ilmaan. Sen reunassa näen mustat kaukometsät, joiden takaa tulen. Tulee mieleeni, että isä jo on ehtinyt kotiin hevosineen. Hän istuu äänetönnä pirtissä äidin kanssa, äiti itkee salaa ajatellessaan pitkää talvea, joka on edessä. Hänen mielensä sulaa siinä pehmeäksi, hän kaipaa jotain ihmistä ja kävelee Jokelaan viemään Hiljalle terveisiä.