— Ni-hin on, melkein…
Ja päivä paistaa heidän kummankin kasvoihinsa, kun he hitaasti, välillä aina sulanutta maisemaa vilkaisten, painuvat kumpikin porstuansa ovesta sisään.
… Joka vuosi minä tajuan alkaneen kevään yhtäkkiä, jollain määrätyllä hetkellä, jostain valovivahduksesta. Se saattaa viipyä vain siunaaman aikaa rakennuksen päädyssä niinkuin peilillä heijastettu valoläikkä tai niinkuin suunnattoman suuri utuinen perho, joka siihen jostain lehahtaa, aivan liikkumattomana antaa auringon sädehtiä siivissään ja häviää taas kuin outo ajatus. Se ei ollut siinä ollenkaan minua varten, se on ollut ehkä ennenkin ja muuallakin, nyt satuin vain minä sen näkemään. Se ei sanonut mitään, tuli vain ja meni, mutta minä tunnen, että se tiesi jotain, jota ei täälläpäin vielä tiedetä.
Sentapaisesta saattaa ensikerran tajuta saapuneen kevään. Eilen ehtoolla kuuden aikaan minulla oli sellainen hetki.
Meidän pirtti on tasaisen, kauniin koivumäen syrjässä. Uunin ja suuren kaapin välissä, aivan kiinni sivuakkunassa on pöytä, jolla kahvipannu vallitsee kuppien ja muiden astioiden keskellä, kuunnellen seinäkellon astuntaa. Kello on luultavasti äsken lyönyt kuusi, mutta minä en ole sitä vähääkään havainnut. Se on mennyt ohi korvieni, niinkuin ystävän yksinäinen lausahdus kahden istuttaessa. Kaatelen kahvia ja juon, silmäni katsoo koivikkoon näkemättä siellä mitään. Tuollainen seisahtunut katse, jota myöten ihmisen sisäinen olemus hiljaa itsellänsä soluu sinne minne katsoo.
Mutta koivikossa tapahtuukin jotain. Valkeiden runkojen väliin virtaa enemmän valoa, niinkuin lähestyisi sieltä takaa jokin näky, joka yksinoloani hyväkseen käyttäen aikoo ilmestyä minulle. Valo lisääntyy yhä, pitkin metsikköä se keskittyy runkoihin, jotka toinen toisensa takaa vilkkuen näyttävät sielullisilta olennoilta kukin yksityispiirteineen: yksi on suora, toinen länkevä, yksi sileä, toinen hasutuohi. En ole ennen huomannut, että niitä olisi noin paljon ja noin tiheässä, ja että niiden välissä vilkkuisi tuollainen valosoitto. Silmä tulee siinä viivähtäneeksi ja korvan takana pirtin aaltoileva yksinäisyys herättelee kaunista kuvitelmaa: koivikko on täynnä naurua, punertavaa, valkohampaista naurua. En näe enää runkoja vaan jotakin, joka on niiden välissä: veitikkamaisia tytönsilmiä ja leveästi hymyileviä hahmoja, jotka kaikki katsovat tännepäin yli pirtin, ja minä käsitän, että siellä on aleneva aurinko…
Kun en sitä itseänsä tähän näe, on mielikuvitus sitä alttiimpi. Tuo koivunkylkien hymyilevä hohde on kuin valaistus pientä kuvaelmaa varten:
"Juro, voimallinen olento on koko talven viipynyt metsänrannan takana, jossa hänellä on laaja työmaa. Niin ovat viikot ja kuukaudet kuluneet. Mutta kerran kevätpuoleen hän tunsi ilmassa tuoksua, josta tuli mieleen neitseellisyys, kummallinen asia, joka ei ikinäaikoina ollut käväissyt hänen ajatuksessaan. Hän viipyi työmaalla kauemmin ja katseli, ja seuraavana aamuna taas tuli aikaisemmin ja illalla taas viivytteli. Mutta hänet oli huomattu, ja eräänä iltana vilahteli punertavaa naurua puitten välissä. Hän ei antanut tämän itseensä paljoa vaikuttaa, vaan painui vähän päästä väsyneen näköisenä pois ja jätti hymyilevät hahmot sinne. Mutta mennessään hän huomasi, kuinka hänen sisässään vasten hänen tahtoaan virisi suloinen tunne: koko se nauru oli sinne siinnyt hänen omasta yksinäisestä ajatuksestaan ja hän tunsi kaipaavansa sitä niinkuin isä nuorta lastaan."
Tällainen on kuvitelma, jonka elän pöydän ääressä koivikkoa katsellessani. Mutta kuka on tuo juro olento? Onko se itse aurinko, vai onko se minun oma unohtunut sieluni?
Huit…! Koivikon hymy häviää. Mikä se oli? Huhtikuu, huhtikuu! — — —