Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia

by Frans Eemil Sillanpää

Aurinko on laskenut. Kuun ensimmäinen neljännes on taivaalla kirkkaana ja korkealla. Mutta sen valo ei tunnu vielä ollenkaan, sillä paljon päivänvaloa on jäänyt riutuneitten teitten pienoisvesistöihin ja taivaan lakeen. Länsitaivas on laimean keltainen, terhakat kuusenlatvat piirtyvät viileän näköisinä sitä vastaan. Yhdessä kohden on puitten välissä syvä loma. Sen pohjalla näkyy siniharmaa tasapinta, niinkuin vilahdus kaukaisen meren selältä.

Kun minun takkavalkeani hiiltyy, on ilmassa yhtä paljon sekä päivän että kuun valoa. Mutta jo muutamien hiljaisten hetkien päästä on jälkimmäinen voittanut. Koivikko on herännyt äskeisestä harhastaan ja pitää aivan levollisena kuutamoa. Minä huomaan, kuinka sielussani vähitellen sikiää hyväileviä ajatuksia, jotka pyrkivät jonnekin aivan oudoille aloille. Kas, minä muistelen häntä, kaukaista asiaa, lempeätä kevätiltaa monen talven takaa.

* * * * *

Aamulla ei aurinko enää näytä niinkään jäyhältä ja vakavalta. Se paistelee aivan puhtaalta taivaalta ja levittää maan pinnalle toimeliasta sävyä. Sen valaisema koivuhaka näyttää iloiselta, mutta nyt hymyilevät koivujen omat valkoiset rungot, niiden välissä ei väiky mitään mielikuvia. Aurinko tekee suurta työtään eikä nyt näytä muistavan muuta. Se nostattaa maasta käsittämättömän suuret vesimäärät, aukoo haapojen kukkasilmuja ja keittää pihkaa koivujen varpurykelmissä, jotka ylhäällä tavoittavat taivaan sinistä kantta. Puolipäivään asti sen toiminta on pelkkää nousua, vauhdin lisäämistä, se on jatkuva suuri tapaus, jota ei voi nimittää. Ja sen ohella sattuu lukemattomia pikku seikkoja. Aivan valkoisia hattaroita kertyy vähitellen taivaalle tiesi mistä, mutta ne vain lisäävät päivän häikäisyä. Ja hieno tuuli, jota ei tunne eikä juuri näekään muusta kuin kuivasta lehusta, joka vipajaa seipään sivussa, se on maanpinnan lievä vastavaikutus auringon säteille. Päästään puolipäivään, seinustat lemuavat kuloruoholle ja sulaneelle maalle, jossain vasikka ammahtaa…

Mutta juuri sillä hetkellä ensimmäinen pieni valkohattara kuin piloillaan asettuu suuren auringon eteen estäen sitä näkemästä, mitä tapahtuu. Jostain ilmasta pyrähtää näet musta parvi kasassa olevien heinäseipäitten kärkiin, valahtaa siitä saman tien ruskeaan sänkipeltoon, jossa pian liikkuvien mustien ohessa näkyy keltaiset nokat ja kuuluu narskuva pakina, niinkuin uusien asukasten tullessa tyhjään taloon. Riennetään katsomaan kuinka kaikki on, ymmärretään, arvostellaan ja pakistaan. Kun on kulunut kaksi minuuttia, on selvä, että kottaraiset ovat tulleet jo aikoja sitten, se on jo vanha asia…

Nyt asettuu yhä uusia hattaroita auringon eteen, kohta vain sen hymy kuultaa niiden läpi, kun se suopeasti sallii hattaroiden pitää peliään. Valaistus himmenee, ikäänkuin hiukan viilenee, yli maanpinnan käy värähdys, että jotain tapahtuu ylhäällä verhojen takana. Niinkuin siellä pidettäisiin äänekästä iloa, joka vain ei kuulu tänne alas. Niinkuin sinne auringon tanhuville olisi tullut niitä eilisiä koivutyttöjä, oikein julkisesti tutuiksi lyöttäytyen, ja nyt tahtovat toteuttaa monet mielijohteensa. Ne ovat tulleet kevään ristiäisiin. Iloiset liikkeet kajastuvat heikosti maanpinnalle, keksitään jotain ja kysytään saako niin tehdä…

Jo aukenee yhdestä kohdin pilviuudin, ja alas valahtaa valokimppu, aivan kuin joku siellä leikkisi jättiläispeilillä. Se osuu metsänlappeeseen, jonka tummanvihreä väri heti tahdottomasti kirkastuu, niinkuin olisi siinä juhannus paraillaan. Peiliä käännetään, valkoinen huvila koivikon keskellä joutuu valokimpun piiriin, ja kohta väikkyy siellä muuan päiväjuhla, jota viime suvena vietettiin valkoisin hamein ja punaisin nauhoin. Mutta aivan näkymätön värähdys riittää jälleen kaikki muuttamaan. Huvila on jo kolkko ja asumaton, mutta hyvin kaukana vesistön takaisella kylänrinteellä näköpiirin laidassa on helteisin heinäkuun pouta päivänsavuineen.

Välillä valo hetkeksi tasoittuu, niinkuin annettaisiin peiliä kädestä toiseen, maisema näyttää raukean uneliaalta, ja siitä osuu silmään monta kohtaa, joita ei huomaa kirkkaina hetkinä. Kuuluu siinä kuin sivumennen ensimmäisen käenpiian piipitys, mutta se ei jaksa vaikuttaa maisemien mielialaan, jota tuo vaimennettu valo pitää odotuksen vallassa.

Tuuli tohahtaa, se tulee katsomaan, miksi on pysähdytty. Ei, ei olekaan pysähdytty. Tuulen viemänä kiitää valoläikkä jo pitkin kaukometsien latvoja ja ruskeita heinäpeltoja, jotka sen sivutessa tulevat kuin siistimmiksi. On päiväsydän. Auringon säteet, jotka sinkoavat maahan, jäävät siihen ahertamaan kukin pienelle alueelleen, sulattavat, kuivaavat ja tunkeutuvat lopulta maahan, jossa tekevät ruohonidun levottomaksi. Ja kun tällaista tapahtuu laajalla alalla, nousee siitä ilmaan väreily, ikäänkuin säteitten yhteistyöstä syntyvä ääni, johon korva on tottunut niin ettei sitä kuule. Väreilyn seassa lentää laiha kevätvaris yli alueen, sen kuvio siirtyy taivaalla valkeasta harmaaseen, harmaasta taas valkeaan ja humahtaa siitä leveään heleänsiniseen. Se äännähtää muutaman kerran oudolla äänellä ja siihen vastaa toinen haan laidasta yhden kerran, lyhyt tärkeä keskustelu, koskeva rakenteilla olevaa pesää. Harakka luovii tanhuvilta pelloille päin, pitkä pyrstö seuraa perässä niinkuin jokin huonosti kiinnitetty lisäke, jonka odottaisi irtautuvan tuuleen. Harakka ei puhu mitään, päiväsydämen juhlatunnelma hillitsee sen kielen.

Se tunnelma on nyt hehkeimmillään, se asuu maassa, ilmassa ja noiden hohtopilvien takana. Jos pysähdyt tirkistämään, mistä kaikki tuo tulee, näet taivaalla laajan alueen, jossa siellä täällä on kirkas repeämä, mutta et tiedä, minkä takana niistä kulloinkin tuo kujeileva silmä piilee, mistä tuo loihtiva valokimppu lähtee. Joka revelmä on yhtä häikäisevä, ja koko ajan kun katsot, pysyy siellä kaikki kevyesti paikoillaan. Mutta käännäpäs pääsi ja katso taas, niin näet aivan toisen yhdistelmän kuin äsken, ja sinulle vain hymyillään hohtoreunojen välistä tai lähetetään päin kasvojasi häikäisevä valokimppu. — Kas tällaista se on, huhtikuun päivä.