Satanut lumi oli saman tien sulanut, se oli ollut omiansa virkistämään rukiin orasta, joka nyt vihersi heleämmin. Auringon valo tuli repaleisten, hiukan levottomien pilvenjäännösten välistä ja levitti ilmaan lähenevän illan aavistusta. Tunnelma on miellyttävän raukea kuin lemmenleikin jälkeen. Tai paremmin ehkä tuntuu siltä, kuin olisi päivällä joku juhlakulkue mennyt läpi kylän.
Tulen keskelle laajaa vainioaluetta, jossa tien vieressä seisoo kaksi suurta haapaa. Pysähdyn niitten seuraan. Peltojen äärillä on nuorta hakamaata, josta nyt jo kuuluu monta uutta laulua. Koiraspeipposet helistävät yhtä ja samaa säveljaksoaan, joka suusta suuhun kulkee kautta haan. Ja siinä välissä koettaa keltasirkku saada lyhyen sanansa sanotuksi…
— On, on se kiuru… Kylläpä tämä on rikas päivä. — Haapojen kukkanuput aivan elävät silmissä, kun ne huomaavat minun iloni. Totisesti on suuri ero elpyvän haavanoksan ja savisen sänkipellon välillä, josta se kohoo. Mutta sieltäpä se kumminkin kohoo. Minä tarkastelen sitä kauan, hymähdän omalle lapsekkuudelleni, mutta en voi kuitenkaan mitään sille, että mielessäni syttyy ajatus toisensa jälkeen, mitä kummallisimpia ajatussarjoja, jotka lopulta tuntuvat liikkuvan itse oksassa. Tämä lienee seuraus pitkällisestä yksinäisyydestä; katoaa pois, jahka suvi tulee. — — —
Kylässä menee joku nainen saunaa lämmittämään. Tie, jota hän kulkee, on aivan sula ja näyttää täältä kaukaa ruskealta. Naisella on päässä vaalea liina, se vilahtelee iloisesti, tuntuu siltä, kuin liina liikkuisi omin valloin. Se johtuu siitä, että ilma taas on hiukan pimentynyt, kun taivas on mennyt pilveen. Minä palaan kotiin, lakaistulle pihamaalle. Huomaan, että on jo ilta. Sauna on lämminnyt ja selitteleiksen savun jätteistä…
On vain vuorokausi kulunut siitä eileniltaisesta, mutta se tuntuu jo jääneen yhtä kauas kuin viime talvi. Tämä päivä on ollut niin pitkä ja monivivahteinen, että sen jättämä vaikutelma nyt illan tullen lievästi väsyttää mieltä. Tuntee kuin hienoa kuumetta liian voimakkaitten aistimusten ja mielikuvien jälkeen. Mätänevän kuloruohon ja lahopuun lemu kiihottavat vieläkin. Linnut eivät tosin enää laula, sillä ilmassa on hiukan kaamea sävy. Lännessä näet ovat pilvet kokoontuneet jäyhäksi röykkiöksi, jonka alareunasta aurinko vaisusti katselee. Sekin on väsynyt kokopäiväiseen kujeiluunsa. Kuuta ei näy; se oli kaunis eilen illalla, kun kevät vielä oli talven puolella, mutta nyt on jo kesä-kevät. Sade on tulossa.
Ja niinkuin vanha hyräily palaa mieleeni sama tunnelma, joka ennen pienenä ollessa tällaisina iltoina minut aina valtasi. Juuri kun sadetta tai ukkosta odotettiin, ja pirtissä istuivat isä, äiti ja joku tuttu kylänihminen ennen saunaan menoa, silloin halusin minä retkeillä pois kotopihalta haan taakse, jonne pirtti ei enää näy, mutta sen läsnäolon kumminkin miellyttävästi aavistaa. Pimennyt ilma ja alkava ukkonen vallitsi siellä jo täydellisesti, niinkuin olisi ollut kaukana takamaalla, kuuli synkän illan uhkaavat tohahdukset, sai kahden kesken katsoa silmästä silmään myrskyä, joka siinä kenenkään aavistamatta jo vaani, odottaen yön tuloa. Mutta kun se ensi kerran ulvahti, saattoi juosta kotiin, hiukan märkänä, tavoittelevat kauhut kintereillä…
Järven rannassa siinä kohden, missä joki laskee, on jo sulat vedet, ja laakea ruohoton rantakaistale kaartuu siinä pehmeänä ja upottavana vettyneeltä kaislalta lemuten. Sen ja kovan maan rajassa kurkottavat pajut vettä kohden kukkivilla latvoillaan. Niiden valkeus on heleämpi nyt pimenevässä illassa kuin päivän valossa, ja välistä juoksevan joen vilinä panee nekin hiukan väräjämään.
Kullakin paikalla on oma aikansa, jona sitä on katseltava, jolloin sen tunnelma on vahvin. Tällaista joensuuta ja järvenrantaa on katseltava pilvisenä huhtikuun ehtoona, kun sade on lähellä ja pajut valkoisissaan. — — —
Puolen tunnin päästä on porraskivi kirjava. Sade alkaa ja paisuu hiljaa ja varmasti. Luonnossa on jotain lähestyvää, se ikäänkuin kyyristyy kokoon, vetää päällensä pimeän peiton ja antaa sataa kaiken yli, mikä päivällä toimeliaana väreili. Mutta se ei ole enää kuoleman unta. Sen unelmat liikkuvat kesän intohimoja kohden, nousevat maasta ja täyttävät ilman, joka siitä syystä nyt pimeässä sateessakin uhkuu lämmintä lupausta.
"Aikamme uros"