Ihmislapsia elämän saatossa: Kertomuksia ja kuvauksia

by Frans Eemil Sillanpää

Kaksi kirjettä

Hyvä Ebba

Kiitän sinua siitä aivan erikoisesta ystävällisyydestä, jota nyt ja aina olet minulle osoittanut. Mikään ei olisi tietysti hauskempaa kuin saapua luoksesi tanssiaisiin, mutta — ei sovi nyt. On tapahtunut kaikenlaista, jota en oikein viitsisi sinulle, naiselle, yksityiskohtaisesti kertoa. Ei tosin mitään odottamatonta, päinvastoin olen syvimmässä tiedossani jo kauan ollut selvillä siitä, että niin tulisi käymään. Olen tuntenut sen lähestyvänä välttämättömyytenä, yrittänyt tosin salata sitä itseltänikin samalla tavalla kuin ympäristöltäni, jonka toisaalta olen — ehkäpä sinunkin — huomannut samaa ajatusta kätkevän ystävällisten katseittensa pohjalle. Koko luonteessani ilmennyt pulppuileva nykyhetken ilo on ollut vain tuon salaisen tiedon aiheuttama sielullinen reaktio, tarkoitettu sitä sotkemaan. Olen näyttänyt itsestäni erästä kuvaa, joka liikkeitä, äänenpainoja, vieläpä mielentiloja myöten on ollut näennäinen. Niinkuin näyttelijä, joka kesken näytöksen voi pahoin, mutta kestää miehuullisesti loppuun asti, jolloin hän viimeisin voimin laahustaa sivuhuoneeseen ja toisten avulla saa päältään epämukavan puvun ja peruukin. Eikä kukaan yleisöstä aavista, mitä viimeinen aaria häneltä kysyi.

Minä pelastuin loistavasti yleisöltäni, siitä on todistuksena se, että minut vielä kutsutaan aristokraattisiin tanssiaisiin. (Tämä ei tarkoita sinua loukata, mehän emme ole kahden maailmassa.) Nyt on minun kuvani lakannut olemasta; niinkuin ihmiset teatterista, niin rientää minunkin yleisöni siellä paljoakaan minua kaipaamatta. Ja minä — olen taas pitkästä aikaa tavallinen mäkitupalaisen poika, niinkuin en olisi ikänä Helsinkiä nähnytkään. Noitten kurttuisten vanhempieni ymmärtämätön aherrus on tuottanut kielteisen sadon, heidän turhamaiset toiveensa ovat elämän ehtoolla pettyneet. Ja ne lukemattomat pikku-setelit, joita suojelijani vuosien kuluessa vierailuilla ovat käteeni pistelleet, ne voidaan nyt merkitä kansantaloudelliseksi tappioksi. Se jalo uhrautuvaisuus, jota kirkonkylän neidit osoittivat järjestäessään minun kouluaikanani pikkuiltamat minun avustamisekseni, se on nyt saanut tragikoomillisen värityksen. Tässä minä nyt olen, heidän "maisterinsa" ja "tohtorinsa", oleskelen ja kuljeskelen täällä mäkituvassa, syön perunoita ja juon kahvia. Maantiellä minua vielä tervehditään lakkia nostamalla, mutta naapuritöllin akka näyttelee jo minua tirkistellessään arveluttavasti latteita etuhampaitaan. Luulen, ettei minun käy täälläkään pitkälti oleminen.

Tällä hetkellä on minun ikävä sinua enemmän kuin ketään muuta. Tunnen sinun olevan jossain lähelläni, jos suljen silmäni, näen kuvasi silmäluomissani, ikäänkuin sanattomasti keskustelisit kanssani. Jos sinä luet tämän sopivassa mielentilassa, olen varma, että sinäkin tunnet samaa ja voit sielussasi pelastaa sen, minkä tämä kirje asettaa vaaraan, nim. meidän ehjän toistemme ymmärtämisen. Siihen luottaen minä sinulle näin kirjoitankin, vaikka itsessään on kovin kummallista, että mäkiräätälin poika puhelee jalosukuiselle Ebba ———lle kuten kunnon sisarelleen. Mutta katsos, Ebba, sinähän et tiedä minusta juuri mitään, vaikka olemmekin niin läheiset. Ja kun minulla nyt on sellainen tunne, että meidän hyvä välimme on muutenkin jonkun verran vaarassa, niin täytyy minun käyttää sinulle sanoja ilmaisukeinona sellaisistakin asioista, jotka näin kosketellessa helposti värähtävät rikki tai synnyttävät tympäisevän juhlallisuuden… Me istumme siis nyt vain vähän aikaa hämärissä, ja tuttavallinen keskustelumme on hiljakseen pyrkinyt ja lopultakin joutunut siihen arkaan asiaan, jonka me kumpikin tunnemme olevan meidän välillämme, siihen hiljaiseen skandaaliin, jonka minä näytän tehneen, mutta jossa minä syvemmältä katsoen olenkin vain luonnonlakien tahdoton välikappale. Tällainen tunteellinen keskustelu ei ole niin vaarallinen siinä tapauksessa, että heti sen jälkeen pitkäksi aikaa erotaan. Ja mehän olemme jo eronneet, tiesi puhelemmeko enää koskaan suullisesti. Vaihdetaan nyt nämä yhdet kirjeet ja sanotaan sitten hyvästi. Sinä ja minä…

Kun sinä tulit minun tielleni, olin minä juuri kenenkään aavistamatta sivuuttanut huomattavan vaiheen elämässäni. Lapsuudenrakastettuni (siitähän en ole sinullekaan mitään maininnut), hän joka siihen asti oli antanut itsetiedottoman sisällyksen elämälleni, oli nyt äkkiä muuttunut vieraaksi ihmiseksi. Ja hän oli tehnyt sen sellaisten seikkain jälkeen, että hänen silloin jos koskaan olisi pitänyt tuntea olevansa yhtä minun kanssani. Erotessamme viimeksi olin lähtenyt melkein suoraan hänen sylistään, ja vaikkemme välillä olleet sanaa vaihtaneet, oli hän, kun jälleen aikojen päästä hänet tapasin, vieras ihminen. (Sivumennen: voitko sinä, nainen, selittää tämän? Hän itse ei sano mitään.) Minut valtasi melkein samanlainen surunvoittoinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana lähtiessäni täältä syrjäisestä mäestäni kansakouluun. Aavistin, että uudet ajat olivat alkamassa, ja halusin kiireesti vaihtaa ympäristöä, saada uusia suhteita uusiin ihmisiin, unohtaa. Silloin kutsui serkkusi minut luokseen ampumaan pari viikkoa ennen lukukauden alkua, ja siellä me tapasimme toisemme eräänä iltana. Ja siitä alkoi se uusi aika, jota kauneimmalta puolen kuvaa ystävyyteni sinuun. Niin niin, sellainen soma rajapyykki sinä olet.

Sehän oli hyvin tunnelmallinen elokuun ilta, jona me tutustuimme. Me olimme Harryn kanssa palanneet järveltä ja pelasimme päivänhämyssä shakkia, kun sinä tulit. Tervehdittyämme me istuuduimme jatkamaan peliä, ja sinä jäit sitä seisaalta seuraamaan. Muistan, että sinulla oli huivi päässäsi. Kun minä mietin siirtoa kovin kauan, otit sinä minun hevoseni ja siirsit. Minä en sanonut mitään, katsoin sinuun, mutta sinä katsoit vain peliä. Juuri kun Harry oli tehnyt vastasiirron, tuli hänen äitinsä sisään, sinä huusit hänelle iltaa, ja jo jutellen hänen kanssaan siirsit minun toista hevostani ja sivumennen kuiskasit: shaktorni! ja poistuit sitten tätisi seuraan sen enempää meistä välittämättä. Peli kesti pimeään asti, mutta minä voitin saatuani sen tornin.

On ihan varmaa, että miehen ja naisen tuleva suhtautuminen toiseensa riippuu paljon heidän ensimmäisen kohtauksensa sävystä. Sinusta ja minusta tuli sinä iltana ystävät, heti niin läheiset, etten ainakaan minä usko meidän "sielujemme" koskaan vieraantuvan toisistaan, vaikka olosuhteet estäisivätkin meitä enää tapaamasta. Minun sortuneelle sydämelleni oli tällainen ulkonaisestikin arvokas ystävyys lääkitsevää palsamia ja ihanaa on nyt muistella niitä aikoja. Ei ollut rahahuolia, sillä minulla oli hyvä luotto ja lainaamista olin pienestä pitäen oppinut pitämään hyvin viattomana asiana. Elin kahta elämää, tyhjää ja sisältörikasta. Kun olin ulkona sinun tai toverieni seurassa, oli oloni miellyttävä, viehkeä, ja minä nautin siitä kuin vanki raittiista ilmasta, hiukan melankolisesti. Erosin vähitellen entisistä maatiaistovereistani, joilla ei ollut muuta harrastusta kuin työnsä, josta he puhuivat keskenään sentimentaalisella hartaudella, aivan kuin nämä mäkiäijät täällä pikku aherruksistaan, lämpenivät ja menivät sitten kotiin työtään jatkamaan. Taiteitten ja kirjallisuuden parissa keksin monta kaunista soppea, joissa viipyminen tuotti unhotusta, koko tajunta ikäänkuin siirtyi joihinkin eri maailmoihin, joissa ei kukaan muu tuntunut ennen käyneen. Ja sieltä palatessa seurasi mukana jotain, joka arkielämälle, sen rumemmillekin puolille, antoi hohteen omasta hohteestaan. Ja kun kaikki tämä kehittyi vereksessä mäkitupalaismaaperässä, oli tuloksena mieltäkiinnittävä ilmiö, johon halusta tutustuttiin. Jokapäiväinen seurusteluni sinun kanssasi tuotti minulle kuitenkin suurinta onnea. Kannatti elää päivä tavatakseen illalla sinut. Ja sinusta erottuani olisi minun ollut mahdotonta mennä kotiin ja ryhtyä työhön, sillä niin tyytyväinen olin, että minun välttämättä piti vielä viipyä hetkinen jossain, missä ei huomio kohdistunut — omaan itseeni.

Mutta jos en tavannut sinua enkä löytänyt mitään sopivaa iltapaikkaa, silloin — oli tyhjää. Otin kurssikirjan ja selailin, mutta kaikki mitä siinä oli, tuntui jääneen jonnekin hyvin kauas, sinne mihin entinen maatiaisseuranikin. Kaikkein salaisimmassa sydämessäni kuiskasi sitäpaitsi joku ääni: sinä olet jo hienosti rappiolla, et sinä ikänä mitään suorita. Ja minä vastasin: en ole rappiolla, sillä olenhan täysi herrasmies sisältä ja ulkoa, hoidan pukuni ja käyn ainoastaan ensiluokan paikoissa, niin — ja seurustelen Ebban kanssa. Jos mäkiräätälin poika on pelkän persoonansa avulla saavuttanut sellaisen aseman kuin minä, on siinä kylläksi sisältöä hänen elämälleen, hän voi huoleti kääriytyä itseensä ja palata takaisin. Koettu rakkaus, sivistys, intelligenssi! Minä olen olemassa ja siinä on kylliksi! — Vielä myöhään saatoin nousta makuulta, pukeutua ja lähteä johonkin yökahvilaan yksin istumaan, nauttimaan.

Sattui joskus, että päivällä tein hiukan työtä. Sen jälkeen oli ilta kaikkein ihanin. Astuin kadulle sielussani voimakas illusioni: minä olen huomattu yhteiskunnan jäsen, tutkija, minun teoksiani on vielä kirjakaupan ikkunassa… Poikkean omaan parturiini, jossa puhun ruotsia. Huomaan, että minulla vielä on se lakki, jonka kerran sain eräältä tädiltä joululahjaksi. Pistäyn ostamassa uuden, annan lähettää vanhan kotiin nauttien siitä tiedosta, että niin on tapana tehdä. Ostan vielä hansikkaatkin. Vedän tottuneesti setelit lompakostani, puotipalvelijat ovat sulavia, ja minua huvittaa kaikki sanomalehtikivahdukset niitten sopimattomasta käytöksestä. Tietysti ne näkevät kuka on plebsi ja käyttäytyvät sen mukaan. On sentään hauskaa työskennellä kehittyneessä yhteiskunnassa!