Sellaisessa mielentilassa tapaan sinut ja me kävelemme yhdessä. Tunnen että minusta säteilee sytyttävä hyvyys ja älykäs iloisuus. Sinä olet kukkeimmillasi, ja meidän kummankin on soma olla. Se tunne ei ole intohimoa, se on tasaista vahvaa onnea siitä, että me jollain tavoin sovimme yhteen, noin vain ilman mitään aikomuksia. Erottuani sinusta lähden kotiin varmempana kuin koskaan, poikkean vain juomassa kupin kahvia. Kotona minä selaan rakkaita kurssikirjoja, erottelen jaksot sormieni väliin ja lasken: siihen ja siihen mennessä tuo, siihen tuo. Silloin suoritan, laitan asunnon ja — eiköhän meidän välillämme sittenkin liene muutakin kuin ystävyyttä? Mietin siinä jaksot sormieni välissä. — Ja se selviää minulle yhtäkkiä: tietysti me menemme naimisiin. Malttamattomana valvon myöhäiseen suunnitellen tulevaisuuden yksityiskohtia.
Näin pitkälle saatoin mennä unelmissani. Minä tosiaan kuvittelin, että meistä joskus tulisi pariskunta, ja tukahutin iloisilla suunnitteluilla ne äänet, jotka pyrkivät sanomaan, että se oli tuiki mahdotonta. Saatoin vielä seuraavanakin päivänä työskennellä päiväkahviin asti, joka sen jälkeen maistui erinomaiselta, samoin kuin konsertti illalla, virkistyksenä työn lomassa. Tosin minulta sitten parina päivänä jäi lukeminen vähempään, täytyi käydä lainaamassa rahoja, siksi kunnes ehdin saada pankista omiani. Sitäpaitsi oli luettava joku mielikirjailijani hurmaava uutuus…
Sitten kävi ilmi, että pankkilainani minun aavistamattani oli loppunut, minun oli siis elettävä muutama kuukausi käsilainoilla. Mutta sitten kävi vielä ilmi, etten minä enää uutta lainaa saanutkaan, ja sitten kaikki muu hyvin nopeasti. Minulta otettiin puku ja peruukki… Aikoja jo olivat kuvittelut sinun suhteesi kadottaneet tehonsa. Vanha nuoruudenlempeni syventyi sitä mukaa kuin näytökseni lähestyi loppuaan ja hän yhä selvemmin osoitti, että kaikki oli mennyttä. Hohho-jajaa! Lopultakin siis oltiin perillä. Miellyttävä traagillisuuden tunne täytti sieluni, muistot ravitsivat. Kokemusteni ketjuun oli vielä liittynyt mitä arvokkaimpana helmenä perinpohjin tuntemani onneton rakkaus. Ja jos sanon sinulle oikein toden, niin on se minulle näin onnettomana paljon mieluisampi ja koko tunne paljon voimakkaampi kuin mitä se oli onnellisimpina hetkinään.
Nyt olen piirtänyt sinulle vahvimmat viivat, jotka kuvaavat sisällisen kehitykseni rataa kolmena viime vuotena. Siitä kuvasta näkyy, kuinka ne voimat, jotka minua ovat kuljettaneet, aina ovat ihan sopivissa paikoissa tiepuolessa minua odottaneet saadakseen yhdessä aikaan tuon hauskan radan. Nyt se rata on lopussa ja voimat ovat lakanneet vaikuttamasta. Eikä minusta tunnu ollenkaan hullummalta katsoa taakseni.
* * * * *
Sinun kauniin kuvasi näin vielä äsken jossain. Mutta kun luen mitä tähän asti olen kirjoittanut, valtaa minut tuskallinen pelko siitä, kuinka olet jaksanut tämän oikein käsittää. Kyynillisesti sanon itselleni: saa nyt nähdä, kuinka tämä siihen ihmiseen vaikuttaa. Ja minusta tuntuu, niinkuin sinun kuvasi kääntyisikin pois ja häviäisi, ja minä itse samalla kadottaisin lopunkin tajuntani kaikesta, mitä on ollut ja on. Mutta kun siinä tilassa istun muutaman minuutin, palaa sinun kuvasi takaisin, ja minulla on taas sama tunne kuin sinua kätellessäni, että oletkin lähempänä minua kuin koskaan, ettei tässä kirjeessä ole sanaakaan sinulle uutta, olet vain odottanut, että minä sen itse joskus sanoisin. Ja että me sittenkin yhdessä olemme kokeneet kaksi lämmintä totuutta: että ihmiset siinä, mikä koskee heidän sympatiojaan, s.o. heidän sisäisintä itseään, ovat ennakkoluulottomia luonnon lapsia (nim. ne ihmiset, jotka yleensä ovat jotain) ja että (suo anteeksi tämän lauseen banaalisuus) mies ja nainen voivat olla ystävät.
Nyt olen sinulle tarpeeksi puhellut. Sano nyt sinä pari sanaa, ja sitten menkäämme kumpikin taas tämän maailman pariin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sinä kai menet kohta naimisiinkin. Hyvästi nyt ja voi hyvin, sinä!
Werneri
Rakas Werner poikaseni!
Mitä se on, ettet tullut tanssiaisiin? Jolleivät ne saiturit anna sinulle enää rahaa, olisit ilmoittanut minulle, minä olisin sinulle vipannut. Olisit sitten vasta ollut "mäkitupalaisen poika", jolla syntyperälläsi sinä muuten ylpeilet paljoa enemmän kuin aateliset omallaan. Et sinä ole mikään mäkituvan poika, kun olisitkin. Sinä olet herrasmies ja päällisiksi aika lailla veltostunut. Sinut tekee vain tavallisia herroja mieltäkiinnittävämmäksi se, että olet älykkäämpi kuin useimmat heistä ja että sinulla on ollut niin romantinen kasvupaikka, jolla nyt kerskut. Mutta minäpä olen aatelia, senkin "tupalainen". Äitini on vapaaherratar ja isoäitini oli kreivitär, että tiedät.