Edellisistä papereistani näkyy, etten minä pitkään aikaan juuri ole ollut hentomielinen. Se johtuu siitä, etten tässä maailmassa enkä sen esineissä jälkeen kevätvuosieni ole nähnyt mitään ihanaa säteilyä, paitsi pikku Aadan silmissä, kun pari kertaa vuodessa joudun hänen leikkikamariinsa, ja hän huutaen jälleennäkemisen ilosta hyökkää kietomaan yksitoistavuotiaat käsivartensa kaulani ympäri… Noina kevätvuosina, silloin kun olin onnellinen, oli tietysti toisin, mutta siltä ajalta ei ole mitään papereita, ei ollut mistä kirjoittaa. On tosin muutamia runoja eräästä "hänestä", mutta niitä sopii lukea vain iloisessa seurassa ja säestäen suurenmoisilla äänenpainoilla ja eleillä. Silloin ne tekevät vaikutuksensa, sillä ne ovat nuoren pojan vaikerteluja koomillisen ensilempensä tuskissa. Samaa tarkoitusta varten, tovereita huvittaakseni, olen viime vuosien kuluessa tullut tehneeksi nuo muutkin muistiinpanot. He kuuntelevat mielellään pikku muistelmia yhteisistä ilojen ja huolien hetkistä.

Mutta koska nyt on merkki-ilta ulkonaisessa elämässäni, jommoista ei liene ollut sen jälkeen, kun minua tästä samaisesta tuvasta lähdettiin viemään kaupunkiin koulua käymään, niin olen nyt päättänyt hiukan nautiskella tunteellisuudesta, etenkin kun ei minulla tästä huomiseen ole ainoatakaan tulevaisuudenhuolta eikä mitään tehtävää. Oikein mieltäni etoo asioitteni hyvä järjestys: ihka uudet huopasaappaat, hyvä kirves ja varma tieto siitä, milloin pitää lähtemäni ehtiäkseni junaan. Edessä on uudenvuoden-yö, ja tämä aikahan on sinänsä hyvinkin tunnelmallista monelle. On korkojenmaksut ja muut…

Lähimmän aiheen tälle "katsaukselle" antoi se, että äsken hiivin täältä kamarista pirtin puolelle, jossa lamppu on jätetty palamaan siihen asti kunnes uusivuosi alkaa. Tällainen tilanne: lamppu palaa, isä nukkuu sängyssään uunin vieressä, äiti peränurkassa, ei muuten ole minulle mikään outo. Se oli hyvin tavallista joululoman aikaan, silloin kun ei meillä vielä ollut tätä pientä kamaria pirtin perässä, ja minä istuin yksin valvoen ja lukien tai tyhjänpäiten onnesta nautiskellen. Isän paljas päälaki näkyy peiton alta, samoin jykevät kasvot, joissa minä näin salaa katsellen huomaan joitakin outoja lempeitä piirteitä. Pikkuinen vanha äiti on sängyssään vallan peittojen ja huppujen sisällä, sillä hän on jo viluinen. Seinällä kukkatauluinen kello, pöydällä kahvikuppeja, uuninsuussa musta pata. Kaikki tämä, jota lapsena lienen rakastanutkin, vaikutti nyt sieluni autiudessa kuin hyytävä viima laajalla lakeudella, herätti liikkeelle sisimmät lämmön tähteet, monet taakse jääneet hetket, rakkauteni hiipivinä mielikuvina. Rakkaus, rakkaus, sepä se… Ja juuri tässä pirtissä, tuossa punaisessa keinutuolissa minä, isän ja äidin nukkuessa, valvoin tuntikausia, pitkinä, tyynen onnellisina joulunpyhinä, kymmenen vuotta sitten. En silloin ajatellut tuota sanaa, josta sittemmin olen kuullut niin monta syvämietteistä keskustelua.

Nyt on jo tullut kylmä. Vedän siis verhojani tiukemmalle, kyyristyn ja lämmittelen.

* * * * *

Eilen kymmenen vuotta sitten tuikkivat tähdet hyvin kirkkaasti. Minun silmäni siirtyi yhdestä toiseen, ja niilläkös oli nyt sanottavaa, niiden tuike oli yhtä ainoata hyvänsuopaa virnettä, sillä ne olivat hiljakkoin nähneet sellaista, jota ei yksikään ihminen ollut nähnyt eikä aavistanut. Ja nyt ne tuikkivat siitä toisilleen ja minulle. Minä kyllä tiesin mitä se oli, kohotin vielä sängystä päätäni ja katsoin hymyillen yhdestä ruudusta ulos. Siellä ne tuikkivat, sen näkyi jo tietävän koko taivas. Mutta vain läheisimmät siitä oikein kiiluivat, kaukaisilla oli varmaan muuta katseltavaa.

Päivää aikaisemmin minä näet makasin selälläni sängyllä eräässä pirtissä, paljon suuremmassa kuin tämä meidän. Pimeä juuri alkoi, ja akkunan läpi piirtyi musta muurinkulma iltataivasta vastaan. Pirtissä ei ollut muita kuin minä, joka olin pitkäaikainen vieras ja saatoin senvuoksi näin hetkeksi eristäytyä, kun talon väki hääri mikä missäkin laajoilla tanhuvilla tai toisissa huoneissa. Jossain pihalla meni joku, mutta ilma oli leuto eikä askel narissut. Alapihalla nousi ja laski kaivonvintti, mutta sen ääntä vaimensivat navetan edessä olevat suuret hakokasat. Pakarissakin taisi olla joku, jos olisi mennyt katsomaan. Mutta pirtin lämpö oli miellyttävä, ja kun minä koko päivän olin telminyt toisten lasten kanssa, olin mielelläni vähän aikaa yksin. Olin vielä melkein pikkupoika, viidentoista vanha. Kuuntelin aaltoilevaa hiljaisuutta ja katselin muurinkulman ohi tähtiä.

— Hyy-hyy hyryllyryllyy-lyy… Porstuassa joku hyräili luullen olevansa yksin. Tuli pakarista pirttiin päin. Ovi aukeni ja tuokion päästä painui raskaasti kiinni. Pari lyhyttä tytönaskelta, seisahdus, ja taas muutamia epätasaisia askelia jalalta jalalle. Kohta näin tulijan hahmon seisovan muurin edessä lämmitellen käsiään pesän hengessä. Hetken aikaa hän kuunteli, liikahti hiukan ja taas kuunteli. Sitten hän hitaasti läheni minua ja jäi kumartuneena seisomaan sängyn viereen. Hän ei nähnyt mitään, kumarteli vain sinne tänne koettaessaan tirkistää pimeyteen, jossa minä pidätin hengitystäni. Lopulta hän rupesi hapuilemaan käsillään, tavoitti minua ensin poskeen ja sitten käsivarteen, jolloin minun käteni tuli kiertyneeksi hänen ympärinsä ja hän heittäytyi minun ylitseni sänkyyn. Minä puristin häntä yhä jostain syystä, jota en siinä silmänräpäyksessä ymmärtänyt, ja hän painoi päätänsä minun kainalooni kuin lämmintä etsien. Tunsin hänen kaulansa, josta vielä lähti pikkutytön tuoksu, koko hänen kiinteän kevyen ruumiinsa pitkin pituuttaan, palmikon sormieni alla ja kengän koron, joka painoi nilkkaani. Siinä me kisasimme, ja outoa oli, ettemme sanoneet sanaakaan emmekä nauraneet. Huulet osuivat vastakkain ensin vahingossa, sitten jo hakien toisiaan tahdottomasti, kuin vasta heränneet luonnon voimat… Kun käsivarteni väsyi, nostin häntä parempaan asentoon ja halasin voimakkaasti, en intohimosta, vaan sen kummallisen tunteen kiihottamana, että siinä sylissäni oli elävä tyttö, minua nuorempi. Häneen se vaikutti yhtä oudosti. Ensin väännettyään vastarintaa hän lopulta jäi liikkumatta makaamaan käsivarret minun rintani ympärillä, palvelustytön sängyssä, pimeässä pirtissä.

Askelia kuului, mutta ne eivät tulleet tänne. Me olimme kumpikin ensi kertaa kahden maailmassa, ja meistä tuntui kun olisimme salaa tehneet jotain sellaista, joka oli vallan tuntematonta meitä ympäröivälle maailmalle. Olimme joskus kuulleet sen puhuvan rakkaudesta, mutta tuota sanaa me olimme vaistomaisesti vieroneet.

* * * * *