Muutamilla aloilla on elämäni varmasti ollut yhtä sisältörikasta kuin monen muun. Varsinkin viime vuosina minulla on ollut monta aistimellisen onnen hetkeä. Mutta en ole niistä oikein voinut nauttia, enempi kuin viinistä, jota juon, sillä minua kiusaa aina epäilys, ettei se ole puhdasta. Olen kärkäs keksimään sivumakuja. Minun pitäisi nähdä sen kukkivan, kypsyvän ja käyvän… Hiljakkoin suutelin tanssiaisissa erästä neitiä. Hänellä oli pehmeä ruumis, jonka ympärillä leijui tungetteleva hajuveden lemu. Ja hän katsoi minua häikäilemättä hymyillen silmiin ja — sanoi jotain.
* * * * *
… Muuten tuosta illasta tuli hyvin hauska sitten, kun lamppuun otettiin valkea ja toisiakin tuli pirttiin. Minun kultani oli silloin poissa ja ilmestyi vasta vähän päästä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, harvasanaisena, ruskeissa silmissä uneksiva, hiukan hymyilevä kiilto ja kasvoissa kuultava väri. Ehkä hiukan tavallista enemmän kiiltoa silmissä ja punaa poskipäissä, mutta ei sitä kukaan huomannut hänestä, lapsesta. Hän meni ensin muurin eteen, seisahti kevyesti ja nuori katse paloi puolipimennossa. Sitten hän lähestyi lamppua ja jäi nojaamaan veljensä olkapäähän. Me istuimme tai seisoimme siinä kaikin ja lauloimme laulukirjasta yhteisesti monta tuttua laulua. Karjatytöllä oli hyvä ääni ja hän osasi paljon lauluja. Mutta pikkupojalla oli halu lasketella aikamiehen sukkeluuksia, joille me kaikki nauroimme, vieläpä jylhännäköiset rengitkin, jotka nuhistelivat ovensuussa kauempana valosta. Nauru voitti laulun ja me aloimme telmiä. Tapahtui silloin sellaistakin, että hän kaikkien nähden istahti minun polvelleni. Mutta ei sitä siinä ilossa kukaan miksikään huomannut. Me olimme niin nuoria ja lapsuudentovereja.
Kello oli kaukana peränurkassa, emmekä me huomanneet, mitä se oli. Se taisi sitäpaitsi käydä väärin. Mutta kun renki jo kotvan nukuttuaan heräsi hillittyyn kikatukseen ja alkoi unissaan mumista, oli meidän mentävä maata pieniin porstuanperäkamareihin. Huomista aamua odottamaan.
Porstua oli umpipimeä, mutta ulkona vihersi taivas tähtien loisteessa.
Joulu oli ohi.
* * * * *
Minun muistissani, ehkä mielikuvituksessani, on muuan ehjä kokonaisuus, niinkuin sarja musiikkia, sellolla. Seitsemän vuotta pelkkää kaunista ilmaa, seitsemän aurinkoista suvea ja yhtä monta helisevää talvea tähti-iltoineen. Minä säilytän sitä kuin saituri salaista aarrettaan; joskus, kuten nyt, kuvittelen sen esiin kaikkien niitten verhojen sisältä, joita myöhempi aika on sen ympärille kerännyt, ja katselen sitä taas.
Seitsemän vuotta kaunista ilmaa, ruskeita kesiä ja punertavia talvia. Ja missä viihtyy kaunis ilma parhaiten? Laakean talon tilavilla tanhuvilla ja monissa huoneissa, joiden välillä ovet ovat auki, niin että näkyy rivin päästä päähän. Siellä voi kesällä poutapäivänä tuntua siltä, kuin talo olisi tyhjä, voi kulkea huoneesta toiseen tapaamatta ketään. Eikä talo kumminkaan ole autio, sillä monen avonaisen oven läpi kuuluu, kuinka kello käy pirtin peränurkassa, ja yht'äkkiä survaisee ulkoa lievä tuulenhenki ikkunaverhoa. Niinkuin joku olisi kurkistanut sisään ja tervehdittyään vierasta taas kadonnut toimiinsa. — "Istu nyt täällä hetkinen, kaunis ilma pitää sinulle seuraa."
Mutta istuttuasi hetkisen menet sittenkin ikkunaan, sillä sinusta tuntuu kuin se äskeinen tuulenhenki olisi kiiruhtanut takaisin jonkun luokse, niinkuin siellä olisi joku puutarhassa. Ja siellä onkin: omenapuun oksien lomitse näet talon nuoren tyttären, kainalossaan raparperinlehtiä. Et näe juuri muuta kuin esiliinan ja isot viheriät lehdet. Hän huomaa sinut, nyökkää jostain lehvän raosta ja rientää sisään. Sinä saat istua ja puhella hänen kanssaan pakarissa, kun hän silpoo raparperia. — "Äiti lähti katsomaan, saavatko vasikat vettä kaukomäessä. Pojat ovat heinässä rantapellolla."
Surisee ja väreilee. Kimalainen luovii ikkuna-aukossa aikoen tulla sisään, pakisee hetkessä kaikki poutapäivän kiireet ja hurahtaa takaisin hehkuvaan ulkoilmaan, joka laajoilla, laajoilla aloilla on täynnä elävää sihinää. Se tulee monilta heinämailta, joilla työ käy leveänä ja vaimentunein äänin.