On jo oltu hetkinen vaiti. Hän silpoo lehtiä ja katsoo vain työhönsä. Mutta juuri sillä hetkellä kun emännän askel kuuluu porstuassa, hän nostaa päänsä ja menee keittiön ääreen eikä pane enää mitään huomiota siihen, kunka sinä tervehdit kuumuuden uuvuttamaa emäntää ja alat vilkkaasti puhella hänen kanssaan. Vain kerran, sopivan ajan ollen, hän katsoo sinuun kumartuessaan tulta kohentamaan.
Ja kaunista ilmaa on koko päivä, eikä ikkunoita eikä ovia suljeta. Ja kaunis on yökin, kun nuoret valvovat myöhäiseen. Vielä puolenyön aikaan tulee joku salin ovesta ja astuu halki pihamaan pirtin puolelle. Hän on vienyt vieraalle juotavaa ja hiukan viivähtänyt. — — —
Mutta talvella on helisevä pakkanen ja ikkunat jäässä, kun ajat pihaan. Jostain sulaneesta raosta on kumminkin joku sinun tulosi huomannut, ja sinut viedään porstuanperäkamariin, jossa tuntuu lämmitetyn muurin lemu ja hyvin lievä paperossin tuoksu. Tytär tuo kahvia, nyökkää, melkein hyrähtää ilosta ja poistuu taas. Etkä sinä saa koko päivänä häntä puhutella, sillä hän on kiinni taloudessa… Mutta iltahämyssä tähtien syttyessä sinä loiot yksin pirtin sängyssä. Joku käy pirtissä pikimmin, mutta ei huomaa sinua. Kunnes kuulet tutut askeleet, eikä pimeäkään estä sinua katsomasta tulijaa silmiin, kun hän astuu suoraan sinun luoksesi. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin kahisevaa liikettä, kunnes paikallaan oleva ääni kysyy: "Lähdetkö kyytimään minua?" — "Minne?" — "Suutariin." — "Mitä siellä?" — "Minun pitää hakea kenkäni." "Millä mennään?" — "Mennään kelkalla."
Ja ulkona palaa tähtitaivas, monen salainen uskottu. Laskiessasi alas piha-ahdetta kuulet navetan ovesta kahleitten kalinaa ja piian hyräilyä. Ja metsäniemekkeen takana on suutarin asumus, siellä istutaan pesänloimossa, ja ilomielinen naapurivaimo lurittaa suutarinvaimon pikkulapselle purpurin säveltä. Ja sinun kaulahuivisi ja talon neidin hiihtolakki vaikuttavat tavattoman hienoilta suutarin tuvassa, niin että kaikki vaikenevat, ainoastaan suutari, ranne lonkkaa vasten, puhuttelee neitiä.
Kotimatka kestää kauan, mahdollisimman kauan sen tähden, että … on talvi ja koko salinpuoli kylmillä. Vieraan on nukuttava pirttirakennuksessa, ihan hallitusväen asuinkamarin viereisessä. Suutarilta palaajat sanovat sentähden jo porstuassa hyvää yötä toisilleen.
Ja huomenissa on taas kaunis ilma ja loppiainen. Ja taas tulee ehtoo, ja sillon soi pihassa tumpelin ääni. Talosta lähdetään juhliin, kahdella hevosella.
* * * * *
Niinä seitsemänä kauniina vuotena hän kasvoi ja varttui. Muistan kesän, jolloin hän vielä istui pihamaan ruohossa ja kaikki valkoiset pitsit saivat näkyä eikä siinä ollut mitään pahaa. Sitten muistan, kuinka hän minusta näytti epäedulliselta, kun hameet pitenivät ja molemmat palmikot kierrettiin pään ympäri. Siihen aikaan näin hänet liivisillään pukeutumassa, hän hymyili ja karttoi. Hän oli kasvanut nopeasti ja näytti hontevalta. Niihin aikoihin minä kävinkin heillä harvemmin ja satuin aina seuraan, niin ettemme joutuneet kahden kesken. Sitäpaitsi minulla silloin oli kaupungissa ystävä, muuan pieni sievä slaavilainen…
Näin paistelivat parin kesän päivät hiukan sinne tänne, kunnes minä taas kerran jouduin heille yksin ja näin hänen illansuussa ajavan vasikoita kujalla. Ja samana iltana minä sain hänet kulmakamarissa yksin syliini ja huomasin, että hän oli jo saanut vartalon. Jotain uutta sykähti, muuttunut tuoksu hiuksissa. Me olimme jo isoja, ja meidän rakkautemme asui jo veressä. Mutta se oli kaunis ja koskematon, kuin ennen pieninä, niihin aikoihin, jolloin me kisasimme pirtin sängyssä…
Mutta sitten sattui, että minä seuraavana kevätkesänä eräänä yönä sunnuntaita vastaan tulin hänen kotiinsa niin myöhään, että ovet jo olivat lukossa. Niinikään sattui, että hän siksi kesäksi oli siirtynyt yksin nukkumaan salinpuolelle ja huomasi sieltä minut, kun liikuin pihamaalla. Ja sinä kauniina yönä hän kahdeksantoistavuotiaana, onnellisen lemmen hurmassa tuli avaamaan minulle oven ja päästi sisään…