Silloin oli taivas pilvessä, yö oli kuin harsojen takana. Vain sen lämpö oli lähellä. — — —
Tähän voisin nyt lopettaa hartaushetkeni, niinkuin saituri salaisen aarteensa palvomisen. Kaunis musiikkisarja lähenee loppuaan, lyhyt finaali päättyy pitkään pianissimoon, se kurkottaa yhä kauemmaksi, ohenee ja etenee, ja koko ollut kauneus valuu sitä myöten jonnekin pois… Kauniit ilmat loppuvat, tulee pyryä ja joskus myrskyääkin…
Tuon kauniin yön jälkeen tuli sunnuntai, joka vielä oli kaunis, mutta jotenkin viileä. Iltapäivällä minun jo oli lähdettävä. Muistan, että hän seisoi rappusilla ja huiskutti valkeata liinaa, kun tie käänsi minut pois näkyvistä. Hän siis jäi sinne…
Minä kuljeskelen loppukesän siellä täällä enää häntä kohtaamatta, kunnes syksyn alkaessa lähdin pimeyttä pakoon pääkaupunkiin. Siellä oli viihdyttävää kävellä esplanaadin iltavalossa vahvalehtisten tomuttuneiden puitten alla, tai istua penkille jonkun tuntemattoman viereen, joka katseli kävelijöitä niinkuin minä. Sellaisessa alkusyksyn illassa on jotain yhtenäistä sielua. Maisema on vain mieliala, mutta tällainen kaupungin ilta on tuttu olento, joka pian oppii ymmärtämään jokaista, joka siinä liikkuu, ja kuiskaa hänen korvaansa unhotusta ja nykyhetken iloa… Jostain kuuluu vähän soittoa, ja ohitseni kulkee ihmisiä, joita en tunne, mutta joiden kanssa jotenkin kuulun yhteen. Tulee tuttujakin, nuoria miehiä kesämailtaan, iloineen ja salaisine suruineen, hyviä rakkaita tovereita. Hei, elämä!
Sinä syksynä aloin elää hiukan iloisemmin kuin ennen, vahvan voiman tunne täytti sieluni, valvominen oli hauskempaa kuin nukkuminen. Lähdin tanssiaisiin ja tutustuin siellä ihmeen hienoihin ja kauniisiin tyttöihin, jotka katselivat minua hymyillen ja osoittivat minulle lapsellista luottamusta. He nojasivat huomaamatta minuun seisoessaan vieressäni ja tulivat huumaavan lähelle tanssiessaan… Menin kerran ravintolaan, raikas ilo pulpahteli, ja minä ihmettelin, kuinka minulta tähän asti oli jäänyt näkemättä kokonainen rikas maailma, joka soitteli vuotavan viinin lirinässä. Silloin tapahtui joskus, että minä kesken kaiken muistin häntä, kuinka hän heilutti minulle valkeata liinaa vielä erään yön jälkeisenä päivänä. Intohimoinen lemmentunne karsi ruumistani, ja mielessäni raivosi epätoivo, kun en tänä yönä voinut päästä hänen viereensä. Mutta kun joulu tulee, silloin … silloin ovat hämärät. Ja hän on minun, sillä hän huiskutti minulle liinaa. Ooh, ja ilman mitään hyppäystä muuttui unelma todeksi, kun lämmin, pehmeä yöpukuinen nainen kietoi käsivartensa kaulani ympäri. Ja maljat kuohuivat, niistä oli pian juotava, ettei neste juossut maahan. Tällä hetkellä tulee mieleeni, kuinka muuan tyttö silloin sanoi minulle: "Nyt sinä poika petät ensi lempesi." Mutta sen se sanoi vain hyvänä sukkeluutena voitonriemussaan, sillä hän voitti. Ja maljat taas kuohuivat. Hei, elämä, hei! —
Kun joululle tullessani lähestyin rakkaita kotimaisemia, täytti mieleni salainen levottomuus. Mitä syvemmälle painuin metsiin, sitä selvemmin olin jossain edessäni, puiden välissä heillä päin näkevinäni hänen katseensa. Hän seisoi pihamaalla ja katseli minua suurilla ruskeilla silmillään. Kotiin tultuani minä heti kautta rantain johdin puheen häneen. Mutta ei hänestä mitään erinomaista kuulunut, sen jälkeen kuin minä keväällä olin ollut siellä. Kaipa hän hyvin voi. — Niin, olinhan minä siitä melkein varmakin…
Mutta kun olin ollut kotona pari päivää, kuljeskellut ympäri näitä mäkiä ja tervehtinyt naapureita, aloin kaivata häntä. Kun täältä pienestä pirtistä käsin ajattelin, kuinka hän siellä liikkuu tilavilla tanhuvilla ja monissa huoneissa, ruokkii pientä-karjaa ja vie puita kulmahuoneeseen, silloin minulle ilmestyi hänestä aivan uusi kuva, joka voimakkaalla kirkkaudellaan hävitti entisen. Minä näin hänet naisena, yksinäisenä, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan paitsi minä, joka hänet salaa omistin. Minua liikutti ajatellessani, kuinka hän pitkän syksyn oli kaivannut, salaa ikävöiden huoannut monena iltana, silmissä lempeä kiilto. Näin laajat metsät hänen ympärillään ja tunsin hellyyttä vanhoja puita kohtaan, jotka olivat kuulleet hänen huokauksensa ja ehkä lohduttaneet… Minä rakastin häntä ja tarvitsin häntä juuri nyt kaiken jälkeen. Jotain aukeni ja laajeni sielussani, se oli tyynen onnellinen tunne siitä, että me olemme kaksi ihmistä, jotka soimme yhteen, ihmeellisessä vieraassa vilinässä kuljemme käsi kädessä, niin ettei kumpikaan ole yksin… Kuljin hyräillen. Tarkastelin huvikseni eri tähtiä.
Herra Jumala! — Kerran kävelyllä ollessani pysähdyin äkkiä, niinkuin edessäni olisi seisonut irvistelevä peto. Herra Jumala, mikä minä olen ollut! Sarja mielikuvia välähti aivoissani: puolen vuotta hän on ollut kuolemaisillaan ja minä olen istunut jossain pöydän ääressä jutellen, ja vaikka joka hetki on tullut sana, en ole mennyt häntä katsomaan enkä sanomaan sitä, mikä vielä oli sanomatta…
Minä tulen, minä tulen! — Hänen luokseen, hänen luokseen! — — —
Voiko kukaan kuvitella ihanampaa tunnelmaa, kuin olla matkalla tapaamaan salaista rakastettuaan silloin, kun jostain syystä tuntee rakastavansa häntä enemmän ja syvemmin kuin koskaan. Ei yksikään ihminen edes samassa talossa aavista, mitä on sykkinyt jo vuosien kuluessa, mitä kaikkea on tapahtunut juuri täällä kahden nuoren kesken talvi-iltoina ja kesäöinä. Ei kukaan aavista, ja kuitenkin: ennenkuin tervehtiessäsi olet ehtinyt häneen asti, on sinun sieluasi jo hyväillyt, syleillyt, suudellut lämmin katse, joka silmänräpäyksessä sanoo, että kaikki on ennallaan, ennallaan…