Mutta kun minä nyt tulin heille, oli siellä paljon muitakin vieraita. Niitä istuskeli molemmissa asuinkamareissa, joku setä oli pirtissä, ja muutamia naishenkilöitä kuului olevan pakarissakin. Heillä oli sukukokous, ja minua, joka myös olin tämän vanhan suvun kaukaista jättöä, tervehdittiin ilolla. Minä tulin ja tervehtelin erinomaisen reippain liikkein, jostain syystä en katsonut häneen, ennenkuin olin hänen edessään. Hänen pitkä katseensa oli minusta hiukan epäselvä, se ei sanonut mitään, luultavasti sen tähden, että oli niin monta katselijaa. Vanhemmat ihmiset lausahtelivat minulle yhtä ja toista, ja hän hävisi pakariin, arvatenkin järjestämään tarjoilua.
Käsittämätön kylmäntunne valtasi minut yhtäkkiä. Mikä nyt oli? Mikä ihme näissä huoneissa nyt oli? Miksei päivänpaiste välkähdellyt, vaikka ilma vielä oli kirkas?
— Kuinkas se elämä nyt on mennyt? kysyi isäntä.
— Onhan se, vastaan minä…
Hän palasi pakarista, mutta jäi toiseen kamariin puhelemaan, ei tullut enää äskeiseen seuraansa, johon minä olin liittynyt. Näin ovesta hänen profiilinsa ja kuinka hän hymyili jonkun puheelle. Selvästi hän tunsi, että katselin häntä, mutta ei kääntänyt päätään kertaakaan. Saipa hän jostain syystä asian nousta ja asettui senjälkeen niin, etten häntä nähnyt…
Selvä —.
* * * * *
Tähän päättyivät minun kevätvuoteni. Alkoi sammua ihana säteily maailmasta ja sen esineistä, ne loittonivat yhä kauemmaksi, ensin huomaamatta, pienten toiveiden pitäessä vastaan, mutta sitten yhä selvemmin, kunnes sieluni nyt kulkee tyhjän tyynenä ja rauhallisena, yksinään maan ja taivaan välissä, kuin aution talon puutarhassa. Ei, ei suinkaan yksin. Ystävien lukumäärä yhä kasvaa. —
Sillä matkalla en saanut tavata häntä kahdenkesken; lienen vaihtanut hänen kanssaan pari väkinäistä sanaa toisten kuullen. Elin sitten talven hiljaisemmin, suvea odottaen, ja kun se tuli, lähdin taas hänen luokseen. Mutta hän oli entisellään. Tosin hän seurassa hymyili sukkeluuksilleni ja saattoi joskus kysyäkin minulta jotain, josta minä tulin hurjan iloiseksi. Mutta kun hän huomasi sen, sanoi hän pari tarkoittavaa lausetta, joista minun piti ymmärtää, jos minulla oli hiukankin älyä. Mutta sitä minulla ei ollut, sillä seuraavan joulun aikaan minä taas menin hänen luokseen. Me jouduimme yhdessä paikkaan, jossa tanssittiin. Silloin näin, että hän halveksi minua. Hänen kaunis suunsa ja suuret lämpimät silmänsä ilmaisivat sen sanattomasti ja siis luotettavammin kuin mitkään lauseet. Seuraava talvi oli minulle … hm, ei maksa vaivaa sepitellä. Annoin taas maljojen kuohua pitkästä aikaa, mutta aamupuolella istuin yksin asunnossani ja sen voin tähän kirjoittaa, että silloin usein itkin, jollei nimittäin luonani ollut vieraita. Minä itkin, kyyneliin asti ja kerran oli minulla viiden aikaan aamulla valmiina hänelle kirje, ensimmäinen ja viimeinen, mitä olen hänelle kirjoittanut. Pahaksi onneksi sen lähettäminen ei jäänyt seuraavaan päivään.
En odottanutkaan mitään vastausta, eikä sitä tullutkaan. Hengitin jo kevään huoletonta ilmaa, ja minusta karisivat viimeisetkin tulevaisuudentoiveet ja suunnitelmat, niinkuin lumet hiljalleen kuivuvilta kaduilta. Elin elääkseni, eikä se ollut hullumpaa. Hyvät rakkaat toverini pudistelivat keskenään päitään ja sanoivat viimein humalassa ollessaan minulle suoraan, että olin rappiolla, johon minä nauraen vastasin, että niin olinkin, ja ettei vaadittu erittäin tarkkaa silmää sitä huomatakseen. Kun olin jo nähnyt monen kesäkuun auringon nousevan mitä erilaisimpien vaaleitten öitten jälkeen, tuli mieleeni, että lähtisin isän ja äidin luo maalle. — — —