Hiljainen rappiollejoutuminen on hyvin ihmeellinen asia. Minun sanotaan nyt olevan rappiolla, ja kaiketi olenkin, mutta kun yritän saada selville, mikä prosessi minussa siis on tapahtunut, mikä on tämän rappiotilan olemus, niin en pääse puuta pitemmälle. Minä vihaan ja rakastan samoja asioita kuin ennenkin, eetilliset ja esteettiset vaistoni ovat aivan samat kuin ennenkin. Elän yksinkertaisemmin ja kaikki mitä teen on paljon hyödyllisempää kuin mitä tein ollessani lupaava nuorukainen. Raha? Sitä minulla ei ole omasta kohden koskaan ollut, mutta olen vakuutettu, että sitä nyt rappiolla ollessani ennen pitkää tulee jonkun verran olemaan. Innostus (tai sen puute) siihen työhön, jota näihin asti olen toimitellut, on aina ollut sama. Mistä kohden minä siis olen rappiolla? Jos olen, niin enkö ole ollut aina? Sillä minä en ole muuttunut, toiset vain ovat muuttaneet suhdettaan minuun, lakanneet tuhlaamasta rahojaan minun välitykselläni, sanoen: "Sinähän olet rappiolla."
Olen äsken lukenut Maeterlinckia ja hän sanoo, että ulkonaiset vaiheet, hyvät tai huonot työt eivät koskaan muuta ihmisen perusolemusta. Paha ihminen on paha, vaikka hän määrätyissä olosuhteissa näyttää tekevän yhtämittaa pelkkää hyvää. Sama on hyvyyden laita. Rappiolle joutuminen on siis aivan pinnallinen asia, sattuma, niinkuin arpi poskessa. Se on seuraus yhteentörmäyksestä yksilön muuttumattoman perusluonnon ja yhtä muuttumattoman yhteiskunta-aatteen välillä. Fyysillisessä mielessä rappiolle joutuvat ne, jotka… Mutta mitäpä niistä nyt tässä. — — —
Jonkinlaisena jälkikirjoituksena voisin kertoa, mitä viime kesän lopulla tapahtui. Kauan sitten oli mennyt kesäkuu, äsken heilahtanut kuin huomaamatta heinäkuu, päivät salaa lyhenivät ja tyyntyivät hehkustaan. Oli jo elokuu, kun minä äidin kanssa saunan porstuassa sitelin vihtoja. Äiti, jolle aina oli sanomaton nautinto minun kanssani näin jotain toimitella, hyräili itsekseen, päivä paisteli maisemille jälkikesän lauantairauhaa, sydäntäetova sopusointu lepäili luonnossa. Se vaikutti minuunkin kuin aalulla kauan telmineeseen lapseen, mielikuvia hiipi sieluuni kuin unen tullessa, vuodet unohtuivat nykyhetkeen asti sitä mukaa kuin päivä laski. Ja niinkuin miellyttävä huume karsi olentoani tämä unhotus. Olin onnellinen kun ilta ehti, sillä minä olin jostain saanut sellaisen horjumattoman tunteen, että hän nyt on kokenut jotain, joka on saanut hänet entistä onnea kaihoamaan… Vielä myöhään, kun toiset jo hankkivat makuulle, on hän hävinnyt jonnekin, kuljeskelee rannassa päin ja satunnaisesta mielijohteesta poimii kellokukkia. Sitten hän syreenipensaikon seasta ilmestyy pihan laitaan ja menee salin kuistista ylös kädessään sininen kukkavihko… Ja hämärtyvänä iltana astuu nuori poika pitkät matkat maantietä, läpi nukkuvien taloryhmien, poikkee oikopoluille, menee aidan vierua ja usvaisia pikku niittuja, nousee töllien kotipolkuja, painuu pihan läpi metsään. Jo näkyy ruokakello, kaivonvintti kodan päässä, pihakoivu ja pakarinakkuna.
… Taas olin pihamaalla. Mutta salin puolella ei nyt näyttänyt nukkuvan ketään. Pirtin ovi sitävastoin oli lukitsematon, ja minä makasin siellä sängyssä, josta renki oli mennyt yöjalkaan. Seuraava päivä kului tyynesti, mutta entinen kylätunnelma ei syttynyt minuun eikä talonväkeen. Meni aamiainen, meni päivällinen ja minä jäin toiseksi yöksi. Hän on hiljan ollut pahasti sairaana ja silloin valmistunut kuolemaan, päässyt niin pitkälle, että oli sydämessään antautunut sille. Mutta kun se ei häntä ottanutkaan, oli hänen sielunsa mennyt syvään lamaan. Tästä kai johtui, että kun minä, nähdessäni hänen myöhään kulkevan halki pihan, huusin häntä luokseni salin rappusille, hän todella tuli, kalpean kauniina, hitain, väsynein askelin ja istahti minua vastapäätä, toiselle puolelle.
Hän koetti estää minua puhumasta asioita, jotka eivät kestä sanoja, kysymällä heti jotain kuulumisia. Mutta minä en voinut vaieta. Minä puhuin ja puhuin, ja kun ei hän mitään vastannut, aloin puolustella itseäni. — Ei kannata puhua, oli hänen vastauksensa. Minä kysyin:
— Eikö sitä sitten enää millään voi auttaa?
Hän vastasi oudon selvällä ja rauhallisella äänellä:
— Ei.
Seurasi neljännestunnin vaitiolo. Minä pitensin sitä aivan teatterimaisesti ja annoin kasvojeni kuvastaa tuskaa. Sitten aloin puhua taas, siirtyen vähitellen leikilliseen tapaan. Hän ei yhtynyt leikkiin, huokasi vähän päästä syvään ja nousi lähteäkseen. Minä pyysin saada hänen kätensä ja sitä heilutellen laskin yhä sakeampaa leikkiä ja sanoin lopulta — morjes. Me erosimme. Minä menin jähmeänä maata ja nukuin varsin hyvin.
Lemmen enkelit eivät leijaile siellä, missä asioista keskustellaan… — — —