Sitten otan pyssyn seinältä ja hankin ulos. Silloin äidin ryppyiset kasvot alkavat värähdellä, vääntyvät hillittömään itkuun, ja hän kallistuu huutaen vuoteeseen. Näin ollaan hetki. Sanaakaan ei sanota, mutta isä on käynyt punaiseksi ja näyttää olevan valmis lähtemään minun perässäni.
Silloin menen äidin luo, lasken käteni hänen hytkyvälle olkapäälleen ja sanon:
— Älkää yhtään pelätkö, äiti, en minä mitään pahaa tee itselleni.
Ja isään katsomatta menen ulos. Painun painumistani metsiin, jotka tylyn näköisinä vartioivat omaa hiljaisuuttaan arkisena elokuun iltapäivänä, hiukan kosteana.
Ja hääpäivä kuluu kuin kuluukin, muuttuu muistoksi, ensin läheiseksi, sitten kaukaiseksi ja unohtuu lopulta pitkiksi ajoiksi. Vain joskus, kymmenen vuoden päästä, alkaa joku kertoa tähän tapaan:
— Silloin ja silloin, kun oli niitten häät…
… Uni tulee. — — —
Tuli armias syksy taas, ja minä lähdin pääkaupunkiin. Kävisi liian yksitoikkoiseksi kirjoittaa kaikesta, mitä viime lukukautena sattui, vaikka siinä olisikin varsin paljon kerrottavaa ja kuvattavaa. Yleisesti ottaen oli suurin kumma se, että minulla koko ajan säilyi jonkinlainen ihana ajattelemattomuus, elämä tyydytti minua, vaikken tehnyt suurin mitään. Luulen sen johtuneen siitä, että yhä olin opiskelevainen ja että aavistin opiskeluaikani pian loppuvan. Osaksi se ehkä johtui pimeästä vuodenajasta. Oltiin paljon sähkövalossa.
Vain yhden ainoan kerran sanoin tanssiessani erääseen heleään korvaan: "Teillä on kauniit hiukset, neiti; näyttäkää ne minulle valloillaan." Hän nyökkäsi puoliavoimin silmin. — Muistan, että hänellä oli lyhyt jakaus keskellä, siinä näkyi valkoinen iho, josta mustat hiukset nousivat niinkuin tiheä heinä. Hiuksissa oli järvikaislan lemu…
Lomakin alkoi, mutta se ei saanut minun "sielussani" aikaan ainoatakaan värähdystä. Jouluaattona pääsin kotiin ja ehdin vielä saunaan. Lyhyesti sanoen nuo neljä kuukautta eivät jättäneet minuun pienintäkään jälkeä, "sieluni" lienee liikahtanut tuskin hiuskarvan verran entiseltä paikaltaan. Niin tasaista oli.