Olin taas täällä. Odottaessa tulivat päivät pitkiksi, minä lähdin taas hänen kotiinsa, en hänen tähtensä, vaan sanomaan hyvästi lapsuuden-tutuille paikoille siellä päin. Sillä minä kirjoitin hiljan eräälle entiselle toverilleni, joka oli tukkipomona. Tätä veitikkaa oli minun kirjeeni paljon huvittanut: — Puhalsitpa tältä hyvältä yhteiskunnalta kelpo summan. No tule tänne nyt, saat työtä meidän metsissä, kunnes pääset Amerikkaan. Mutta varo huopasaappaat.
Ne minä varoin ja nyt luulen, etten enää tule häntä näkemään, sillä minun on tämän jälkeen hiukan vaikea palata näille maille. En saa tietää, koska hän menee naimisiin, synnyttää lapsia ja kuolee. Jolleivät tähdet sitä minulle ilmaise.
Sitä … en tee ensiksikään äidin tähden. Ja sitten minulla on sellainen ihmeellinen levollisuus, ikäänkuin olisi minulla alussa jokin suuri työ, en vain huomaa mikä se on. Mutta uskon sen vielä tulevan eteeni, joskus olen suorastaan toivorikas.
Ainakaan ei kukaan estä minua, missä liikunkin, ottamasta lakkia päästäni ja sanomasta tähdille:
— Hyvä on, tuikkikaa vain iloisemmin tuonne päin. Varmaan hän nyt katselee teitä.
Nyt sanon niille viimeisen kerran hyvää yötä tästä pieniruutuisesta ikkunasta, joka on välittänyt päättyvän nuoruuteni ihanimmat tähtikatselmukset. Ehkäistäkseni ilkeitä kyyneleitä sanon nyt niillekin puoliääneen morjes, kuten viimeksi hänelle elokuun hämyisellä kuistin ovella.
Renki
Ihmismielen kuvaus
Porstuasta kuului painavia, raukeita askelia, ovi aukeni ikäänkuin askelten tahtia seuraten ja pyhäisen pirtin ovensuuhun ilmestyi roteva, hiukan notkoselkäinen nuori mies. Liikkeissään hän näytti varsin vastenmielisesti käyttävän pientäkään osaa niistä suurista voimista, joita hänen ruumiinsa sisälsi, ja kasvoilla asui nähtävästi vakinainen nolo jurous. Ne toivat mieleen alastoman kivenkyljen. Näkyi selvästi, että hän pikkupoikana oli ollut ruma, sillä silmiin ja nenään oli jäänyt vallitsevaksi lapsuudenaikainen sävy.
Määräperäisin liikkein hän kaivoi taskustaan imukkeen, puhalteli sitä hetken, väänsi kaappinsa oven auki ja kopeloi sieltä paperossin. Kun ensimmäinen savu aikansa kadoksissa oltuaan, jälleen puhaltui pirtin hiljaiseen ilmaan, näyttäytyi polttajan kasvoilla lyhyt elonhäive. Silmä jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan suoraan eteenpäin, joka hänelle saattoi tapahtua ainoastaan yksin ollessa, ja vasen jalka rupesi kevyesti naputtamaan permantoa hänen istuessaan sänkynsä laidalla. Pyhäpäivän hiljainen raukeus valui hänen tajuntaansa, ja hän tunsi olevansa melkein tyytyväinen. Pieni pyöreä peili odotti ikkunalaudalla. Itseään ujostellen nuori mies myöntyi ottamaan sen käteensä ja kuvaansa katsellen rupesi hyvin tarkkaavasti hivelemään silmäkulmaansa, niinkuin siinä olisi ollut jotain vikaa. Samalla hän katsahti yli pirtin muurin taakse päin, josta kuului nukkuvan Sannin, karjapiian, rauhallinen hengitys. Ulkoa näkyi akkunoitten läpi maarianpäivän kirkas puhtaus, ja pirtin perältä toisti kellon käynti uuvuttavasti jotakin epäselvää sanaa: Eeme … lih -eeme … lih -eeme … lih.