Kuvaa katsellessa tuntui siltä kuin olisi mielessä säikkynyt joku luvaton halu, jota varmassa rauhassa sai kyllikseen tyydyttää. Kello herkesi toistamasta hänen nimeään, sen käynti häipyi hänen korvistaan, mutta sen sijaan hän itse huomasi ajatuksissaan yhä sanovansa: Eemeli, Liutun Eemeli. Hänet valtasi kevyt sisäinen kiihko, sillä kuva vaikutti häneen niinkuin joku omantunnon pohjalta noussut salainen pahe, joka nyt siinä oli silmin nähtävänä. Tämä muistutti sitä tunnetta, jonka joskus sai unissaan, kun oli halaavinaan jotakuta vastenmielistä ihmistä. Kuva etoi mieltä, mutta samalla se kiinnitti silmiä, ja ympäröivä yksinäisyys yllytti katsomaan silmästä silmään sitä asiaa, joka häntä alati, itsetiedottomastikin vaivasi: omaa muotoaan. — Minä olen ruma, kuuli hän jonkun äänen sanovan sisässään, ja tunsi omituista nautintoa siitä, että kerran näin ihan häiritsemättä sai antautua sen tiedon valtaan. Voimakas oman olemassaolonsa käsittäminen pani hänet hetkeksi unohtamaan ajan ja ympäristön. Kaikki oli supistunut siihen kasvojen ja peilin väliin. Peilistä näkyi pieni matala nenä ja harmaat silmät, niinkuin vilahdus jostain vaanivasta haltijasta, jota ei voinut olla katselematta. — Tuommoiset ne nyt siis ovat… Eemeli…
Hänen mieleensä tulee joskus, että hän jo on kolmenkolmatta vuotias, ja se seikka vaikuttaa häneen melkein kuin oman kuvansa näkeminen. Sillä näin yksin ollessa, mielen palatessa syvimpään perusasentoonsa, tuntuu hänestä juuri samanlaiselta kuin on tuntunut koko muistinajan, että kuluva aika ikäänkuin kiertää hänen sisällään, viemättä häntä minnekään. Hänen sielunsa seisoo nyt ihan samalla paikalla kuin pikku poikana, hänen ensi kertaa pitemmältä peiliin katsellessaan. Sama tuskastuttava tunne siitä, että pitää näin olla olemassa, ihmisenä, tämmöinen Eemeli…
Mutta ikäänkuin pitkästä paikoillaan pysymisestä turtuneena järkähtää hänen mielensä ja rupee tahdottomasti liikkumaan. Suu painuu uhkaavaan kaareen ja alkaa ääneti toistella kirosanoja, hänen niitä sen enempää itse ajattelematta. Käsivarretkin kaipaavat liikettä, hän kiskottelee niin että päätä huimaa, panee peilin pois ja nousee kävelemään perälle päin pöytää kohden.
Sanni liikahtaa unissaan. Eemeli seisahtuu, tarkkaa kuinka Sanni vetää syvään henkeään ja nukkuu jälleen. Äskeisen jäljeltä on hänen mielensä vielä herkkä huomioille. Sannin kireä selkä liikuttaa häntä omituisesti, ja hänestä tuntuu, kuin hän ensi kertaa katselisi Sannia suoraan. Päivisin hän häntä välttää, melkein murahtelee hänelle, ei tiedä mistä syystä. Mutta näin salaa pyrkii silmä kumminkin katsomaan, ja silloin valahtaa mieleen aina outo tunne, jonka nimeä hän ei osaa sanoa, mutta joka häntä tungetellen vaivaa. Nytkin hän on menevinään vain sivuakkunaan katselemaan, kuinka kevät edistyy riihen tykönä, vaikkei siinä ole mitään katseltavaa. Mutta siihen saattaa nähdä myöskin Sannin ohimon ja sen yksityiskohdat: hiuskiehkuran ja korvalehden sokkelot. Nyt hänen herkistynyt mielensä ei kykene tätä havaintoa torjumaan, se sukeutuu yhdeksi sanaksi, joka tunkeutuu vastustamattomasti ajatukseen: tyttö! — Tyttö, jolla on lapsi sen ylioppilaan kanssa. Tuossa nyt nukkuu eikä aavista, että minä häntä silmäilen.
Kerran ujoutensa voitettuaan valtaa tämä lämmin nimetön tunne Eemelin kokonaan. Hän tuntee tyydytystä siitä, että Sanni nukkuu tuossa lähellä ja hän tässä varoen valvoo. On kuin jokin näkymätön hyvä olento jostain katselisi häntä, sanaa sanomatta, ymmärtäen kaikki kysymättä. Äskeinen etova tunne on poistunut ja hänen on oudon hyvä olla. Hän ei soisi, että Sanni nyt heräisi, ja siksi hän ei vihelläkään ääneen, ainoastaan hymisyttää hengitystä huultensa välissä.
Pirtin henki liikkuu ilmassa tasaisen kellonkäynnin elähyttämänä. Se ei enää toista Eemelin nimeä, se sanoo jotain muuta, jota hän alkaa ymmärtää, vaikkei osaa kuvitella sitä miksikään sanaksi. Tuntuu samanlaiselta kuin suvisena sunnuntaina marjaisella aholla, tai — kuin tämä olisi hänen oma pirttinsä ja Sanni —
Äh, peilikuva!
Eemeli kääntyy pois, ovipieltä kohden, paeten tuota viimeistä mielikuvaa, joka itsepintaisesti kuiskaa korvaan. Mutta silloin Sanni äkkiä herää, sipasee käsin kasvojaan ja kysyy, niinkuin epäilisi Eemelillä olleen joitakin sala-aikeita:
— Mitä sinä siinä seippailet?
— Ilmoja vaan kattelen, että lähtiskö tästä ehtoolla iltamiin, vastaa
Eemeli äänellä, jonka hyväntahtoisuus häntä itseään kovasti nolostuttaa.