— Tottakai sinä menet Lempiäs kattoon, sanoo taas Sanni ja yrittää vielä asettua nukkumaan, mutta kun uni ei tule, nousee hän ylös ja rupee sukimaan tukkaansa.
Eemelin mieli on herahtanut kovin hyväksi. Melkein hempeällä äänellä hän naurahtaen vastaa:
— En minä sitä —
* * * * *
Mennessään ehtoolla halki matalan hakametsän kylälle päin Eemeli vihelteli hiljallensa. Kello kävi seitsemättä, aurinko oli äsken laskenut. Viidakon tuhannet varvut särkivät loistavan taivaanrannan pieniin pirstaleisiin, kiiltävän hopean värisiin. Alempaa vilkahti luoteen taholta pilvensyrjä niinkuin laaja, vaaleansininen vuorenlaki. Tähtiä ei enää näkynyt. Se ennusti huhtikuuta.
Tie yhtyi isompaan ja alkoi kohota kylää kohden. Taivaanranta laajeni ja sitä vastaan piirtyi enää vain yksinäisiä puita kaikkine varpuineen juuresta latvaan asti. Viileää kirkkautta vastaan näytti kaikki jyrkästi mustalta, puut, kivet ja huoneryhmät. Luoteen sinipilvi oli jo ehtinyt muuttua tummanpunervaksi viirukoksi, joka pohjoisessa oheni raueten kalseaksi joukkioksi. Kaakosta oli kuu noussut puolitaivaalle, mutta sen valo ei tuntunut ollenkaan. Sen alapuolelle levisi syvä sini.
Pitkän pyhärauhan kylläisyys tuntui ilmassakin. Monivärisen iltataivaan alla kylän tanhuvilla seisoskeli ja liikuskeli nuorta väkeä telmien ja äännellen. Ilman ohuessa valossa väreili jotain lähestyvää. Kuun alapuolella kävi sini yhä tummemmaksi ja lännen kajo pieneni piiriltään, muodostaen aukon, jonka kautta tänne, tämän taivaan alle, osui jonkin kaukaisemman kirkkauden loiste. Paikkakunta ikäänkuin eristyi laajemmista avaruuksista omaksi alueekseen.
Eemelin mieli oli iloinen. — Nyt kaikki ovat liikkeellä, ajatteli hän. Kaikki tytöt, jotka äsken tekivät navetta-askareitaan, ovat hämärän turvissa kadonneet taloista ja ovat nyt jossakin täällä kylän vaiheilla. Työväentalo seisoo tuolla pellolla, sinne kaikki menevät, siellä niitä saa katsella. Saa nähdä, joko Sanni on siellä.
Hyräillen mielessään saksanpolkkaa ja kuvitellen sen askelia hän käyntiään hidastuttaen tuli tienristeykseen, jossa oleskeli joukko poikia. Hänen ilmestymistään ei kukaan huomannut. Lammin Yrjö matki juuri jotain, jolle kaikki nauroivat, ja siinä naurun pyörteessä alkoivat solua Pirtille päin.
On luultavaa, että Eemelin onnellisin hetki oli silloin, kun hän näin toisten joukossa sai tulla sisään valoisaan tanssipirttiin, jossa jo peli soi ja parit pyörivät. Se aika siellä kotona päivällä, jolloin ajatukset tekivät raskaita retkeilyjään, se oli nyt kaukana kuin joku pikkupoikuuden muisto, joku kauan sitten voitettu lapsellisuus. Pohjimmaisena asui nyt tunne siitä, että hän on täysi mies, Liutulla renkinä. Siinä ovensuussa seisoessaan hän vaistomaisesti tuli tarkanneeksi lähellä seisovan toisen pojan nenää, ja nyt niinkuin aina ennenkin vertaili sitä salaa omaansa. Ja ilokseen hän huomasi, että se oli leveämpi kuin hänen omansa. — Ehkei minun nenäni olekaan mikään erityisen ruma, ehkä se on ihan tavallinen, aprikoi hän jossain mielensä sopessa ja ilman mitään syytä pistäytyi ulkosalle, koetteli sormin nenänvarttaan niinkuin se olisi syhynyt. Sitten hän hyräillen, mielessä iloinen varmuus, katseli hetkisen loistavaa kuuta ja lännessä yhä viipyviä ruskonrippeitä, kuunteli pelin ääntä ja tanssin jytinää. Toisia tuli samassa ulos ja Eemeli palasi pirttiin.