Ovessa tuli Yrjö vastaan kiroillen ja pauhaten:
— … herrojen loppu…
— Ole vai, ei se osaa polkkaa, kyllä minä sen tiedän, suostutteli toinen.
Eemeli ymmärsi, ettei Sanni ollut tullut Yrjölle tanssiin. Jonkinlainen häpeän tunne karahti hänen mieleensä ja hän jäi suu raollaan katsomaan Sanniin, joka seisoi muurin tuolla puolen kehenkään katsomatta. Sitten hän silmäsi ovelle päin, jonne Yrjö oli mennyt, ja tunsi mielessään kaksi kiusallista asiaa, joita ei olisi tahtonut tuntea, nimittäin myötätuntoa Sannia ja vihaa Yrjöä kohtaan. Päästäkseen näistä hän rupesi alta kulmainsa katselemaan Husarin Lempiä.
Lempi visersi siellä juuri jonkun tytön kanssa, mutta huomattuaan Eemelin hän lähti pitkin teennäisin askelin tätä kohden, kumartaa hetkautti veitikan tavoin ja sanoi: "Tules nyt polkkaa mun kanssani." Eemeli, joka ei luullut oikein osaavansa polkkaa, viivytteli vähän, ja silloin soitto hidastui ja lakkasi. Kerran vain Lempi vilkaisi pelimanniin päin ja samassa huusi: "Piirihin kaikki yhtykäämme, vapaus nauttikaamme!" ja tempasi Eemelin keskelle.
Eemeli teki kierroksensa, ja kun tuli hänen aika ottaa pari, otti hän Sannin. Tämä oli sekä hänestä että Sannista varsin ällistyttävää, mutta sen tehtyään tunsi Eemeli mielessään ikäänkuin jotain juhlallista nousua. Uusia ihmeitä tapahtui. Eemeli, joka ei milloinkaan ollut pyytänyt tyttöä tanssiin, pyysi tänä iltana Lempiä saksanpolkkaan. Lempikös hänelle lörpötti, kunnes loppujen lopuksi kävi niin, että Eemeli joutui saattamaan Lempiä kotiin, kuutamossa, kiillepintaisten keväthankien välkkyessä.
Eemeli oli laskenut kätensä Lempin vyötäisille, niinkuin tapana oli saattotiellä. Niin kauan kun oltiin isossa joukossa, jossa kaikki kävelivät sillä lailla, ei se Eemelistä tuntunut paljon miltään, oli vain mukavaa olla kerran niinkuin muutkin. Mutta kun he Husarin tiellä jäivät kahden, ei Eemeli enää voinut käsittää, miksi pojat niin hartaasti olivat tyttöjen kanssa sylityksin, kahdenkeskenkin. Lempi oli hänestä tällä kertaa sangen vieras olento. Se oli vallan herennyt lörpöttelemästäkin ja tuntui välinpitämättömästi sallivan hänen pitää käsivarttaan uumillaan. Mutta Eemeli ei osannut irroittaakaan. Pitkään toviin he eivät enää olleet mitään puhuneet. Eemeli koetti tälle vaikenemiselle antaa luonnollisuuden leiman kävelemällä laiskasti, niinkuin tämmöinen saatteleminen olisi hänelle perin tuttua, melkein yhtäkaikkista.
Kun he tulivat Husarin kyökin portaille, nousi Lempi hiipien niitä ylös ja Eemeli seurasi samoin, sen enempää asiaa ajattelematta. Joku häntä ikäänkuin tahdottomasti vei, hänestä oli mahdotonta enää palata. Portaissa ja ovissa oli perin hankala säilyttää kainalo-otettaan, mutta hän ei uskaltanut sitä päästää, sillä silloin menisi kaikki vallan pilalle. Kuu valaisi kirkkaasti kyökin lattian, vesisaavin ja pöydälle pesemättä jääneet astiat. Tämmöistä siis nyt oli tämä, jota hän oli usein kuvitellut. Taikka tietysti se oli paljon suurenmoisempaa oikeilla tyttöpojilla, sillä tämä nyt ainakaan ei ollut mitään. Lempi tuntui hänestä yhä vieraammalta ja hänessä itsessään tapahtui jotakin sellaista, jota hänen oma tajuntansa vain sivulta seurasi. Hän tuli veitikkamaiseksi, tempasi Lempin kanssansa sängynlaidalle istumaan ja alkoi häntä puserrella ja väänneskellä. Lempi koetti irroittautua käsin ja nousta ylös, mutta Eemeli pidätti häntä vyötäisistä ja kuiskasi: "No älä nyt niin ole." Lempi yhä kiskoi niinkuin hevonen kiinni istunutta kuormaa, Eemeli pidätteli ja tunsi yhä lisääntyvää noloutta siinä toisessa tajunnassaan. Lopulta hän laski Lempin menemään ja jäi tylsänä istumaan paikoilleen.
Kun pääsisi jotenkin täältä lähtemään, mutta eihän sitä mitenkään voi.
Täytyy ainakin kuluttaa aikaa.
Hän rupesi oikein perinpohjin tutkimaan kuuvalon kuvioita ja oli vallan unohtavinaan Lempin, joka seisoi perä-akkunan pielessä. Aika kului hitaasti niinkun junan tuloa odottaessa, jolloin tyyni malttavaisuus tuo parhaan tyydytyksen. Oikeastaanhan oli varsin somaa viipyä tällaisessa tilanteessa. Hän ei enää ollenkaan harkinnut, kuinka täältä lähtisi, istui vain. Ja Lempi seisoi paikoillaan…