Kaikki kestää aikansa. Eemeli nousi ja meni Lempin luo taas sellaisin laiskoin askelin. "Tule nyt", kuuli hän sanovansa jotenkin imelällä äänellä. Mutta kun Lempi survaisi pois hänen kätensä, otti hän hänet syliinsä, kantoi vuoteeseen pitkälleen ja oikeni sinne itsekin, kauheaan ahtauteen ja epämukavuuteen. Hän alkoi tarkoituksettomasti vääntää, Lempin pyristellessä vastaan. Hän tunsi jo hiukan kiihtyvänsäkin ja hoki: "Älä nyt, älä nyt", vaikka hän koko ajan jossain vaistonsa perukoissa tunsi, että Lempi häntä jo inhosi samoin kuin hän Lempiä. Hän herkesi vääntämästä, ja he jäivät niihin asentoihinsa jälleen pitkäksi aikaa.
Eemeliä rupesi lopulta pitkästyttämään. Hän kopeloi Lempin velton käden, puserteli sitä ja sanoi: "Morjes nyt sitten." Mutta vieläkin hän viivytteli, oli olevinaan veikeä ja sanoi moneen kertaan hyvästinsä. Yrittipä hän vielä ruveta uudestaan vääntämäänkin, mutta väsyi pian, hellitti ja hitaasti, yhä veikeillen, meni ovelle ja siitä ulos.
Eemelistä tuntui hyvältä, niinkuin olisi tullut kuumasta riihentomusta raittiiseen ilmaan. Tyyni kokeneisuuden tunne valtasi hänet, hän vihelteli hiljalleen ja ajatteli, ettei olisi hullumpaa, jos joku olisi salaa nähnyt hänen tulevan Husarin kyökistä, ja siitä sitten hiukan puhuttaisiin perästäpäin. Hän pani merkille, että kuu oli kulkenut parin sylen matkan sill'aikaa kun hän oli siellä kyökissä, se paistoi nyt lounaasta. Tuntui oudolta nähdä kuuta sillä kohtaa taivasta.
Kummallista kuinka kaikki ne iltaiset värit ja vivahduksetkin olivat hävinneet. Oli aivan asiallinen ja tyyni talviyö, vaikka jo oltiin maaliskuun lopussa. Kyllä siitä tulee myöhäinen kevät tänä vuonna.
Juuri siinä missä Liuttu tuli näkyviin, muisti hän jälleen Lempin, näki edessään kaikki sen liikkeet ja ilmeet siellä iltamassa. Ja hän näki ne nyt jonkinlaisessa yhteydessä, jota hän ei sen paremmin osannut itselleen selittää, ainoastaan ymmärsi, että ne olivat juuri sellaiset, kuin Lempillä pitikin olla. Kaikki mikä yleensä koski Lempiä, oli Eemelistä nyt niin yhdentekevää, ettei mikään.
Mutta mukavaa oli taas tulla omaan pirttiin. Tosin se hänestä tuntui jotenkin muuttuneelta, kello vain kävi eikä pakinoinut, ja kuun valaisema ilma näytti aivan arkiselta, ei ollenkaan niin salaperäiseltä, kuin joskus ennen yöllä herätessä. Mutta maailmahan tämä on, jumaliste, eikä mikään paratiisi. Ei täällä nuhjaus auta, elää täällä pitää, saakeli. Ohhoh.
Päästyään sänkyyn hän rykäisi tomuttunutta kurkkuaan. Sanni teki sängyssään valveilla olevan liikkeen, siveli kasvojaan ja haukotteli. Eemelistä tuntui nyt hauskan turvalliselta, kun kuuli Sannin valvovan, eikä se mielikuva, joka häntä päivällä oli ujostuttanut, nyt tuntunut niinkään nololta. — On se tyttö kanssa kokenut tässä maailmassa yhtä ja toista, tietää se nämä asiat… Mutta olkoon nyt vielä.
Eemeli haukotteli ääneen. Sanni oli ihan hiljaa ja äänsi sitten vähän päästä:
— Jokos nyt pääsit Lempin vierestä?
— Jo, vastasi Eemeli ja rupesi painumaan uneen. Unen tapaukset häilyivät ensin siellä täällä, mutta siirtyivät sitten hänen omaan tulevaan pirttiinsä. Hän oli mutisevinaan Sannille jostain, kun ei se käsittänyt, että…