Kuu paistoi jo sivuakkunasta, valaisten kirkkaasti Sannin sängynpäätyä ja hiukan himmeämmin vastaisella seinällä olevaa Eemelin kaappia.
Kohtaus vesillä
Lakit. kand. Johannes Peltomäen muistelma
Ollessani täällä morsiameni kotona juhannusta viettämässä, sattui minulle juuri tänä juhannuspäivänä yllättävä tapaus. Kohtasin nim. entisen toverini Werneri Hakalan, jonka minä ja muut hänen ystävänsä jo aikoja sitten luulimme iäksi hävinneen näköpiiristämme. Jotta tämän odottamattoman kohtauksen voimakas sävy oikein kävisi ilmi, kerron sen kaikkinensa alusta alkain.
Päivä oli lämmin ja tyven. Puolipäiväkahvin jälkeen minä lähdin nuorten naisten kanssa rantaan hauskuttelemaan. Heitä oli kolme kappaletta: morsiameni, hänen nuorempi sisarensa ja heidän kesävieraansa. Tuleva sievä kälyni loikoi häikäilemättä nurmikolla selällään kädet ristissä silmien päällä ja teki siitä lyhyen ehdotuksen: mennään uimaan. Aate otettiin vastaan suosiollisesti ja minun käskettiin hävitä tieheni. Minä hidastelin leikilläni, kunnes he uhkasivat riisuutua minun nähteni. Otin silloin veneen ja soutelin ulos selälle.
Minä en pidä minkäänlaisista mielialoista enkä sen semmoisista. En voi katsella pitkälti peiliin, ja minua ärsyttää vielä enemmän, milloin sisäinen peilikuvani joskus tulee tunkeilevaiseksi. Se vaikuttaa samoin kuin ahdas kaulus tanssiaisissa, pyrin kaikin tavoin ravistamaan sen pois. Itseni suhteen onnistun siinä helpommin, mutta kun joudun todistajaksi johonkin tilaisuuteen, jossa "elämän suuri tragiikka" tai joku muu sellainen kummitus häiritsee elämän järjestettyä täsmällisyyttä, kun tapahtuu jotain tavatonta, jota minun sitten pitäisi "ymmärtää", silloin olen piinassa. On hiukan noloa sitä kirjoittaa, mutta totta on, että kärsin talonpoikaisesta syntyperästänikin. Siinä on ikäänkuin jonkinlainen tahdittomuus, jota en voi auttaa. Se jotenkin on epäsoinnussa minun muun kuvioni kanssa. Vaikka voin sanoa, että tunnen käytöstavat, osaan pukeutua enkä ole enää köyhä enkä rumakaan, niin seuraa minua kumminkin jokin nimittämätön vaiva. Sana nousukas, milloin sen kuulen, vaikkapa pahaa tarkoittamattakin sanottavan, haavoittaa minua aina, enkä kiellä, että olen kadehtinut muutamia tovereitani — m.m. tuota Hakalaa — siitä, että he ihan silminnähtävästi herkutellen voivat antautua jonkun sivistynyttä syntyperää olevan kanssa oikein vaihtamaan ajatuksia nousukkaisuudesta, vaikka ovat niinkin syvästä rivistä kotoisin, kuin juuri Hakala. Ja minun on myönnettävä, että siitä puhuminen heidän suussaan vaikuttaa heihin itseensä nähden edullisesti, ikäänkuin kohottaa heidät tuon käsitteen yläpuolelle. Minä kadehdin heitä, mutta en voi itse heidän tavallaan ravistaa tuota epämukavuutta yltäni.
Niin, minä siis soutelin selälle ja pakostakin tulin tänä ihanana päivänä todenneeksi oman tilani. Lämmin, onnellinen näköala vaati minua myöntämään, että itsekin olen onnellinen. Karehtiva vedenpinta levisi ihan siitä edestäni uimahuoneen rappusiin asti, joita myöten hitaasti laskeutui alas ensin kaksi yhdessä ja sitten kolmas yksinään. Tunsin heidät kyllä hahmoviivoistaan tänne asti. — Vuoden päästä on tuo kolmas ilomielin tuleva omakseni, mutta tämä onni nostattaa mieleeni salaista levottomuutta. On kuin joku vilpittömimmästä sydämestään lahjoittaisi minulle hienon soittimen, luullen tuottavansa sillä minulle suurinta iloa. Mutta minä en ole tottunut sitä käsittelemään ja tunnen raskaasti, että opetteleminen nyt jo on myöhäistä. Lahjoittamisesta voi tulla fiasko.
Huomattuani mitä ajattelin, hytkähdin ja käännyin katsomaan taakseni keksiäkseni jotakin hetkellistä havaittavaa. Siellä näkyi tukkilautta leveänä ja laakeana, yhdessä laidassa ponttoo mataline telineineen. Se näytti hyvin somalta hienossa juhannusvalossa, karehtivan veden päällä. Soudin sitä kohden aikoen sivuuttaa sen niin läheltä, että näkisin ponttoon yksityiskohdat ja tukkimiehen, joka istui varppi vyyhdellä vorokkiin nojaten. Jo näin kaikki. Tukkimies oli Werneri Hakala.
Tuntiessani hänet hipaisi mieltäni kaksi tunnetta, jotka tämä kohtaus sittemmin jatkuvastikin piti minussa vireillä, ikäänkuin sivulla päin, itseni sitä tahtomatta. Ne olivat nolon säälin ja tyynnyttävän lohdun tunteet.
Hakala oli tavallaan ollut keskuksena siinä varsin lämminhenkisessä toveripiirissä, johon minäkin aikoinani kuuluin. Kaikki pitivät hänestä, vaikkei hänessä ollut mitään ihailtavaa. Hän oli iloinen, heikko luonne, teräväpäinen, ja alusta alkain määrätty menemään rappiolle. Mutta sitä emme kukaan ajatelleet hänen tullessaan meitä vastaan Aleksilla, sillä hänen huoletonta persoonaansa oli viihdyttävä tavata sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Täydellisesti vapaana kaikesta itsekkäisyydestä hän iloitsi vilpittömästi meidän muiden menestyksistä, ja kun hän ehdottomasti kieltäytyi nostamasta sormeaankaan tämän elämän kilpailussa, niin ei hän myöskään kadehtinut ketään eikä ujoillut jälkeenjäämistään. Me olimme kaikki taanneet häntä tai lainanneet hänelle, mutta emme olleet silti hänelle pahoillamme. Me ikäänkuin palkkasimme hänet yhteiseksi varjoksemme.