Eikä meidän sitten niin erittäin ollut häntä ikäväkään, kun hän hävisi. Kun hän hävisi, niin hävisi kerrassaan ja se oli hyvin tahdikkaasti tehty. Meidän oli hauska puhella hänestä sellaisena kuin hän oli ollut, unohtaen, että hän vieläkin oli jossain. Hän oli meille vainaja, jonka varjopuolia ei muisteltu.
Mutta jos edes pääpiirteet olivat totta siinä hänen kirjoittamassaan kertomuksessa, jonka hän ponttoolla minulle luki, oli hän kuitenkin tänäkin aikana saanut kokea yhtä ja toista. Tosin luulen, että suurin osa siitä kertomuksesta on hänen oman mielensä purkausta ja että valtioneuvoksetar, josta hän puhuu, on hahmoteltu erään näyttelijättären mukaan, jota hän lapsellisesti ihaili, oltuaan aikansa onnettomana jonkun hämärän talonpoikaiskaunottaren tähden ja senjälkeen väsytettyään myös Ebba ———in, jota hän puhutteli ystäväkseen. Hänen kuvauksensa helsinkiläisistä perhetanssiaisista on niinikään aivan väritetty. Näihin puutteihin katsomatta on hänen kertomuksensa varsin mielenkiintoinen, sillä sen läpi kuultaa hänen luonteensa koko rangattomuus, halu olla ylimielinen luulotelluille kärsimyksilleen. Tämä läpinäkyminen juuri aiheutti sen, että minun säälini häntä kohtaan nyt on noloa, etten enää mielisurmin tahtoisi häntä nähdä, ja että samalla tunsin itseni tyynen onnelliseksi niitten pikku epäilysten jälkeen, joita hiipi mieleeni aamupäivällä. Tajusin voimakkaammin kuin koskaan inhimillisen yhteiskunnallisuuden vietin ja iloitsin tuntiessani sen vahvuuden omassa itsessäni. — — —
— Oletko sinä antautunut metsäalalle, kysyin minä muka aavistamatta todellista asiantilaa.
— Ei, kyllä minä olen tosissani, vastasi hän.
— Vai niin, sinä olet sitten oikein noin niinkuin "Olavi".
— Mikä lienen.
Me olimme viimeksi olleet yhdessä minun kandidaattijuhlassani, josta muistan, kuinka hän aamupuoleen loikoili matolla samppanjapullo sylissä ja jokelsi: "Eläköön syvien rivien mukaanottaminen." Pari päivää senjälkeen hän kadulla pyysi minulta lainaksi viisi markkaa ostaakseen hansikkaat. Nyt halusin tietää, oliko hän ostanut ne tätä tointa varten.
— Ei, ne kädessä minä tanssin läksiäiseni suuresta maailmasta. Siinä jutussa on paljon hauskaa, maltas, minä olen kirjoittanut siitä komean historian. Saat kuulla.
Ja kysymättä katsomatta, huvittiko asia minua ollenkaan, hän teennäisen reippaasti meni majakan puolelle, avasi vanhan tutun laukkunsa ja veti esiin hiukan papereita.
— Kun ei tässä nyt muutakaan ole. — Vai kuinka?