Minä nyökkäsin.
— No niin. Hän rykäisi ja teki sellaisen ilmeen kuin olisimme yhdessä saaneet käsiimme jotain hauskaa, jota salaa luimme. Koko lukemisensa ajan hän piti samaa teennäistä äänensävyä, jossa kumminkin tuntui lisääntynyt sydämentykytys. Näin kadotti tämä tilanne kaiken makunsa.
— No niin. Tämän lapsen nimi on
Perheessä
ja se on seuraavaisesti kuuluvainen:
Viimeisenä ylioppilaskesänäni suosi minua satumainen onni. Juuri ennen loistokauteni loppua tahtoi sallimus saada minun kohdalleni komean leimauksen, aivan kuin hiipuva tuli ennen sammumistaan joskus leimahtaa. Kun lähin tulevaisuuteni jo alkoi hienosti himmennellä värejään, suotiin minulle vielä tilaisuus pitkinä kesäpäivinä mitä täydellisimmin unohtua nykyhetken onneen, jota aina olen pitänyt korkeimpana.
Tohtorinna, jonka luona asuin, toimitti minulle kotiopettajanpaikan hienoon helsinkiläisperheeseen, joka vietti kesäänsä huvilassaan Uudellamaalla. Sellaisesta olin itse jo aikoja unelmoinut. Viihdyttävä huvila peleineen, leikkeineen, värikkäine pukuineen ja päivänvarjoineen, kesäisine suhteineen! Kas siellä voisi unohtaa sen mikä on takana: oman nousukkaisuutensa, ja sen mikä on edessä: ikuisen uppoamisen vaaran. Voisi kukkia sen kertansa, joka ihmiselle on suotu.
Saamistani ennakkotiedoista päättäen oli tämä perhe täysin ihannettani vastaava. Herra oli ensiluokan virkamies, arvoltaan valtioneuvos. Olin usein nähnyt hänen kuvansa aikakauslehdissä hänen moninaisissa luottamustoimissa saavuttamiensa merkkitapausten johdosta. Rouvasta sain kuulla, että hän oli hienona pidettyä aatelissukua ja tyttönä ollut maankuulu kaunotar, jonka monia hauskoja huimapäisyyksiä vieläkin muisteltiin. Eipä siis ihme, että mielikuvitukseni toimi vilkkaasti niinä päivinä, joina hankin lähtöäni.
Minä tulin ja asemalla oli minua vastassa perheen ainoa poika, hyvännäköinen kuusitoistias nuorukainen, jolle minun piti opettaa suomea. Me olimme molemmat yhtä nolot ja kummallekin olisi ollut mieluisampaa että renki yksin olisi tullut vastaan. Mutta matkalla me jo aloimme tutustua. Hän oli Lorenz nimeltään, hoikkaruumiinen, puhdasihoinen ja ujo. Vääntäessään minulle suomea hän teki suorastaan avuttoman vaikutuksen ja saavutti sillä heti minun myötätuntoni. Hän ei kylläkään tuntunut olevan luotu oppimaan vieraita kieliä, mutta koska hän vaikutti tunnolliselta ja uutteralta, en vielä langennut epätoivoon. Minulla oli kokemusta opetuskyvystäni: olin kerran saanut ikäiseni tytön oppimaan algebraa.
Jouduin suoraan päivällispöytään ja sain heti tutustua kaikkiin perheen jäseniin. Valtioneuvos oli harmaatukkainen, hiukan Stolypinin näköinen mies. Hän puhui matalalla äänellä, minulle ainoastaan välttämättömimmät vuorosanat. Muuten huomasin kyllä, että hän lausahteli yhtä ja toista, jota ei olisi sanonut, jollen minä, vieras, olisi ollut läsnä. Häntä näytti ikäänkuin kevyesti vaivaavan se, että minunlaistani henkilöä perheessä tarvittiin, ja tämän jo tällöin alkaneen suhteensa minuun hän sitten säilytti koko kesän ajan.