Valtioneuvoksetar sitä vastoin teki minuun heti ensi hetkestä lämmittävän vaikutuksen. Hän oli vaaleaverinen ja vuosistaan huolimatta vielä joustava ja säteilevä. Hänellä oli hiukan tyttöaikaista veitikkaa silmissään ja kiihoittavimmat naiskädet mitä olen nähnyt. Olisi luullut hänen vasta täyttäneen kolmekymmentä, vaikka vanhin lapsista, neiti Astrid jo oli kahdeksantoistavuotias. Perheen nuorimmat olivat tyttöjä, nimiltänsä Inni ja Märtha. He näyttivät tuskin huomanneen minun tuloani, olivat sieviä ja hiukan vallattomia.
Aterian jälkeen piti valtioneuvos minulle salissa jonkinlaisen virkaanastujaispuheen. — Olisi tärkeätä, että Lorenz oppisi, hän on jo kerran jäänyt luokalle, olisi koetettava suullisestikin harjoittaa ja sitten tietysti käännöksiä. Olemme ajatelleet niitä ja niitä tunteja suulliseen, niitä kirjoitukseen. Kuinka on, poltatteko? Vai ette, se on hyvä.
Tämän jälkeen menimme Lorenzin kanssa yläkertaan ja minun asumiseni perheessä alkoi. Ensimmäiset tunnit olivat kovin pitkiä. Ennen illallista en nähnyt enkä kuullut muita perheen jäseniä kuin rouvan, joka käväisi katsomassa kuinka olin asettunut huoneeseeni.
Ensimmäinen viikkokin oli tietysti minulle hiukan kankea. Lorenz oli täysi lapsi, jonka kanssa en löytänyt mitään yhteistä kiinnityskohtaa. Tunnilla hän pani parastansa ja näytti onnettomalta, jos jokin seikka kävi yli hänen ymmärryksensä. Tunnin jälkeen hän aina katosi lyömään pikkutyttöjen kanssa krokettia. Kerran minä yritin liittyä seuraan ja olla leikkisä. Mutta se ei onnistunut oikein. Lorenz tuli sanattomaksi kunnioituksesta, Inni nyrpisti nenäänsä ja Märtha sanoi: "Sinä naurat niin hassusti, katso näin." Hän väänsi suunsa väärään ja hekotti kauheasti.
Perheen esikoinen, neiti Astrid, kulki kuin työnjohtaja työmaalla, aina arvokkaana ja lyhytsanaisena. Joskus hän joutui puhelemaan minunkin kanssani, oli noin lievästi eri mieltä, ja sanottuaan sanansa huolellisesti korostettuina siirtyi hyräillen huoneeseen, jossa minä jostain syystä en näyttänyt saavan käydä. Hän muuten oli ottanut tehtäväkseen opastaa minua ihmistavoille ja se tapahtui kautta rantain etenkin ruokapöydässä. Ensimmältä huomautuksia tuli varsin tiheään, ja pikkutytöt saivat hämmästyksekseen moitteita rikkomuksistaan, joita eivät suinkaan tehneet. He panivat voimakkaan vastalauseensa, jota sitten toistivat senkin seitsemän kertaa kiduttavan vaitiolon vallitessa meidän muiden kesken: rouva ei ollut kuulevinaan, Astrid hymähti, Lorenz punastui ja valtioneuvos lopulta käski lasten vaieta.
— Mutta en minä tiputtanut kastiketta asetin reunalle, jankkasi pikku
Märtha uhkaavan korkealla äänellä vielä sittenkin.
Minulta jäi jäämistään ilmoittamatta, että olin syyllinen, kunnes rouva sanoi:
— Asti erehtyy, se oli mamma.
Toisen kerran tulin käyttäneeksi veistä irroittaakseni nahkaa ja eviä keitetystä hauenpalasesta. Kun sain sen selväksi, laskin veitsen pois ja otin haarukan oikeaan käteeni muistellen jotain, että "kalaa on tapana syödä vain haarukalla". Neiti Astrid katseli minua pitkään käsiin, minä tunsin, että nyt olivat asiat hullusti, vaikken silloin vielä ymmärtänyt, missä virhe piili. Astrid kääntyi lasten puoleen ja sanoi päällään tahtia nyökäten:
— Mutta Märtha, kuinka monesti olen sinulle sanonut, että sinä et saa vaihtaa haarukkaa kädestä toiseen!