Märtha parka oli jälleen syytön ja nosti äläkän. Mutta samassa huomasin, kuinka valtioneuvoksetar lehahti punaiseksi ja sanoi niin ivallisesti, etten luullut hänen moista osaavan:
— Vous vous trompez, mademoiselle. C'était moi et c'était complétement comme il faut.
Saman päivällisen jälkeen valtioneuvos lähti kaupunkiin ja illemmalla tuli vieraita, muutamia lähiseudun rouvia, joiden nimiä en enää muista. He katselivat minua häikäilemättä lornettinsa läpi ja pudottelivat nenäliinojaan, joita minä nostelin kuin paras hovimies. Joukossa oli yksi nuori rouva, aika veitikka, joka näytti olevan valtioneuvoksettaren hyvä ystävä. Kerran kuulin sivulta päin, kuinka hän sanoi neuvoksettarelle: "Mutta hänhän tekee suorastaan sivistyneen vaikutuksen"; johon neuvoksetar nyykäytti päätään. Enempää en kuullut, mutta näin kuinka vieras rouva heristi sormeaan. Hän oli muuten tavattoman hyväluontoinen, joutuipa kerran puhelemaan minunkin kanssani.
Vähän sen jälkeen kun vieraat olivat lähteneet, kuljin minä ison verannan läpi mennäkseni ylös huoneeseeni. Rouva istui yksin verannalla. Minä kumarsin hänelle hyvää-yötä, mutta hän sanoi veikeästi hymyillen:
— No nostakaa nyt minunkin nenäliinani, tehän näytte olevan siihen näppärä.
Hän oli pudottavinaan nenäliinansa, mutta ei pudottanutkaan. Minä kumarsin syvään.
— Teistä kai tuntuu täällä hiukan oudolta, jatkoi hän vakavammin. —
Istukaa. — Vai kuinka?
— Niin, minä en ole ennen ollut perheessä.
— Niin, se on hullunkurista, mutta juuri siitä syystä teiltä vaaditaan niin hirveästi. Mutta älkää välittäkö … ei teillä ole mitään syytä. — Huomaatte kyllä vielä, etteivät kaikki osaa käyttäytyä, jotka luulevat, ei ollenkaan.
Sitten hän puheli vielä pitkän aikaa iskien joskus minulle silmää, nähtyään että minä ymmärsin. Palvelija toi vielä lasin teetä, ja minä sain tehdä selvää elämästäni ja vaiheistani. Hän tiedusteli millainen äiti minulla oli, kuinka olin joutunut kouluun ja kaikenlaista. Lähtiessäni hän tarjosi kättä ja kysyi samalla, kuinka Lorenz edistyi. Oo, kuinka kaunis ja lämmin käsi hänellä oli, ja mikä nuoruus välähteli hänen silmäkulmistaan! Minulla oli taskussani yksi Lorenzin kirjoitus korjattuna. Näytin sitä hänelle, mutta hän ei ottanut sitä käteensä, vaan katseli yhdessä minun kanssani. Hän oli minua hyvin lähellä, hänestä lähti hieno elävä tuoksu, minä tunsin sen, se oli kuin heilimöivän maarianheinän, ja hänen sirot sieraimensa liikkuivat kun hän hengitti. Minä puhuin tarpeettoman pitkään, mutta hän pysyi paikallaan ja katseli paperia hymysilmin. Kun hän oli nähnyt kaikki, käärin paperin hitaasti kokoon ja pistin taskuuni.