Ulkona hämärsi hiukan, sillä ilta oli kulunut myöhäiseen.
Tämän illan jälkeen tunsin vakiintuneeni uuteen asemaani ja viihtyväni siinä hyvin. Huomasin, että ikkunastani oli mitä kaunein näköala järvelle, ja saatoin unohtua sitä katselemaan puoliyöhön asti. Tästä lähtein pidin ikkunani auki yötä-päivää, joskus kuulin askelia hietakäytävältä puutarhasta ja tunsin ne miellyttävästä tahdista. Kerran iltapäivällä kuulin taas askeleet ja samalla huudettavan: herra professori! Menin ikkunaan, siellä oli neuvoksetar ottamassa sisälle kukkia, ja pikkutytöt kieppuivat hänen liepeissään.
— Ottakaa vaasi sieltä uunin komerosta ja tulkaa saamaan vähän kaunista!
Kun tulin alas, kysyi hän, mitä minä tein kaiket päivät siellä ylhäällä, miksen liiku ulkona.
— Vai lueskelette. Mitä vielä, te rallattelette yhtenään. — Ja sitten hän matki muuatta pahanpäiväistä maalaispolkkaa, jota minä todellakin olin itsekseni vihellellyt. Hän oli aika hauskalla mielellä ja antoi minulle mitä kauneimpia kukkia…
Muuten oli tämä päivä, joka nyt alkoi hiukan illahtaa, ollut keskikesän ihanimpia. Kun tulin huoneeseeni, lenteli siellä äänettömänä suuri perhonen. Minä kävelin edestakaisin ja viheltelin, perhonen ei ollut millänsäkään, istahti hetkeksi minun kukkaviholleni ja lehahti sitten ulos häviten puutarhan moniväriseen kirjavuuteen. Heittäysin vuoteelle pitkäkseni ja annoin ajan kulua, lämpimän tuulettoman heinäkuun iltapäivän, jolloin ylenpalttinen valon säteily vaimentaa kaiken näkyväisen elämän hiljaiseksi, puoliuneliaaksi, mutta jolloin elämä myriadeissa alkuahjoissaan kiihtyy korkeimpaan hehkuunsa, värit ja tuoksut täyttävät maan ja ilman sihisevällä väreilyllään. Ja ihminen, jonka on käynyt hyvin, tuntee sen kaiken omassa veressään.
Havahduin siihen, että alhaalta salista alkoi kuulua kiivasta soittoa. Se oli tuota samaa äskeistä polkkaa. Vähän päästä yhtyi siihen rummun ääni, joka kutsui kahville. Kello oli siis viisi.
Näin kuluivat päivät tämäntapaisten miellyttävien tunnelmien vallassa. Minä viheltelin usein, opin lyömään tennistä ja ratsastamaan ja sitäpaitsi paljon pieniä asioita, joista en ennen ollut välittävinäni. Valtioneuvoksettaren henki tuntui yhä selvemmin kaikkialla, joka päivä hän soi minulle jonkun ystävällisen huomion, ja minun oli ihmeen helppo olla häntä kohtaan moitteeton. Toisten koleus ei haavoittanut minua vähääkään, minä istuskelinkin mieluimmin yksin kamarissani ylhäällä.
Mutta kun aurinko on paistanut monta päivää, tulee ihminen vähitellen ruskeaksi ja voimakkaaksi. Lämmin valo tunkeutuu hänen lävitsensä, ja kun yöt sitten vähitellen hämärtyvät ja viilenevät, niin hän tuntee valvoessaan yksin vuoteessaan, kuinka auringon kokooma voima hänessä tiivistyy ja sykkii, ja hänen silmänsä näkevät ja aivonsa ajattelevat paljon ihmeellistä. Hänen on lämmin ja hän oikoo pimeässä paljaita käsivarsiaan, kunnes uni lopulta jatkaa ajatuksia. Useimmiten on aamu niin kirkas, että iltaiset ajatukset sen valossa tuntuvat mahdottomilta, mutta seuraava päivä on monivivahteinen aamusta iltaan asti, jolloin ajatukset taas palaavat ja yhä voimakkaampina.
Pitkinä jälkikesän päivinä, joina tomaatit ja omenat alkavat punertua, taivaanrannoilla sakenee päivänsavu ja ilmakerroksissa jännittyy kuumeinen sähkö tulevia ukkosilmoja varten, liikuin minä enemmän ulkona, kävelin laakeitten peltojen keskellä, josta taivaankannen voi nähdä kokonaisena kaukaisia ääriään myöten. Kun kuumuus painoi perheen jäsenet hajalleen, minkä mihinkin soppeen, kutsui neuvoksetar minua lyömään erän tennistä. Mutta se ei sujunut siinä helteessä, ja kun hän keksi, että luin ranskaa, vietimme senjälkeen monta hetkeä lehtimajassa lukien Prévost'ta ja hymyillen kun hän teki suuripiirteisiä sukelluksia — lätäköissä.