Ja päivät yhä kuluivat tuoden mukanaan vivahduksia, niin hienon-hienoja, etteivät kestä kuvausta. Neuvoksettaren kanssa me noin miellyttävästi totuimme toisiimme, hän lakkasi olemasta erikoisen huomaavainen, mutta vaikutti minuun sitä lämmittävämmin, hän veti minua puoleensa yhä voimakkaammin, herätti minussa tunteita, puhtaita kuin hänen silmiensä avoin loiste. Iltaisin minun tuli myöhään uni sen tähden, että odotin taas huomista päivää.
Kerran tällaisena päivänä elokuun lopulla valtioneuvoksen perhe teki venematkan järven taakse ja minä olin mukana. Me istuimme ensin jollakin kalliolla, valtioneuvos poltti sikariaan, rouva valmisti itse jotain nautittavaa, sillä palvelijaa ei ollut matkassa. Nuori väki hyppi siellä täällä. Lorenzilla oli omat hommansa, näin luonnon helmassa hän muistutti kaunista rotuvasikkaa. Neiti Astrid ohjasi järkevästi pikkutyttöjen aherrusta. Minä sain pitkästä aikaa puhella jotain valtioneuvoksen kanssa, kunnes rouva pyysi minua kanssaan noutamaan vettä jostain lähteestä, jonka hän tiesi. Lähde oli jonkun matkan päässä syvänteessä, sinne oli kavuttava jyrkkää tietä, ja minä sain joskus auttaa häntä kädestä. Silloin tapahtui, että hän kerran nauraen survaisi minua, hänen käsivartensa joutui minun kainalooni, hänen hiustensa tuoksu ailahti kasvoilleni ja minä huomasin, että olin suudellut hänen kättänsä ja kyynärvarttansa monta kertaa perätysten. Samassa hetkessä välähti minussa tuhat ajatusta siitä, mitä olin tehnyt. — Nyt, nyt oli kaikki rikki, kaikki kaikki… Mutta hän oli ihana ihminen. Hän katsoi hiljaa nauraen kauas eteensä, veti kätensä pois ja sanoi ainoastaan: "no-no-no-no-no-no". Palattuamme takaisin ja koko retken ajan hän oli erinomaisella tuulella, nauroi, keksi kaikenlaista ja puhui. Hän ei kertaakaan katsonut minuun, mutta hänen huulistaan näin, ettei hän ollut loukkaantunut, pikemmin näytti hän olevan jonkun hiljaisen miellyttävän tunteen vallassa.
Kotiin tultua syötiin illallista. Minä olin hiukan nolo, kun hän tuttavallisesti, mitään sanomatta ojensi minulle teelasin, ja pöydästä noustua pujahdin heti ylös suoraan vuoteeseeni. Palautin vielä kerran mieleeni sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvostella tekoani eri puolilta. Vuoron perään tuntui se minusta lievemmältä ja raskaammalta. Silloin koputettiin:
— Oletteko vuoteessa? — Se oli hän. — No pysykää siellä sitten. —
Hän tuli sisään kainalossaan vuodehuopa, jonka levitti peitteeni päälle.
Minä kiittelin ja estelin.
— Jaa-jaa, mutta mitä teidän mammanne sanoisi, jos minä antaisin — (matalalla äänellä) — hänen tuhman poikansa vilustua. No hyvää yötä vaan.
Hänen kasvoillaan oli hymyilevä moite, kun hän nyökkäsi minulle hyvää yötä ja katosi jälleen. Siellä hän jo meni rappusissa. Minä olisin tahtonut juosta hänen jalkoihinsa, pitää päätäni hänen sylissään ja tuntea ohimoillani hänen kätensä…
Tämä oli minun onnellisimpia hetkiäni. Ajatus hänen kätensä kosketuksesta värisytti minua. Ulkoa tuli huoneeseen viileä henki, joka sisälsi aavistuksen, että kaunis kesä läheni loppuaan. Ikkuna olisi nyt saanut olla kiinni, mutta minä en tahtonut nousta lämpimän peitteen alta, sillä minusta tuntui, niinkuin joku pääni takaa olisi pitänyt minua syleilyssään.
* * * * *
Tällä kohtaa Hakala hiukan pysähtyi ja minä vedin esiin paperossilaatikkoni. Tarjoustani odottamatta hänkin kurkotti paperossin ja saatuaan tulta minun tulestani kysyi: "Vieläkös jaksat?" Tilannehan sitoi minua kokonaan. Minua etoi jo ennakolta se jälkitunnelma, joka oli seuraava tätä purkausta. Minä nyökkäsin hartaasti, hän taas rykäisi ja jatkoi aivan asiallisella äänellä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että siinä mikä nyt seurasi, todellakin oli jotain lukemisen arvoista.
* * * * *