Muutaman päivän päästä Lorenz suoritti ehtonsa ja minä lähdin valtioneuvoksen perheestä. Kuljeskelin siellä täällä järjestelemässä asioitani, nukuin monissa vuoteissa ja saavuin syyskuun puolivälissä pääkaupunkiin. Olin apealla mielellä, eikä työ sujunut. Huolettoman kesän aikana olin niin tottunut perhe-elämään, että tavallinen ylioppilaselämä päivällishuolineen tuntui onnettomalta; minut valtasi haluttomuus, annoin päivien tulla ja mennä. Syksy oli pitkälti kaunista, joskus lähdin kaupungin ulkopuolelle katsomaan kellastuneita maisemia, istuin kahvilassa, ja tulin kotiin, jossa pitkälläni laulelin, kunnes tuli pimeä ja tähdet syttyivät. Naapurini soitti pianoa hämärän tullessa, ja jos minä olin syönyt ja huoneeni oli lämmitetty, syntyi minussa voimakas tunnelma.
Kului kuukausi ja toinenkin. Valtioneuvoksettaren olin nähnyt kaksi kertaa, toisella kertaa hän iloisesti nyökkäsi ajaessaan ohi ystävättärensä kanssa, joka myös tervehti. Valtioneuvos kyllä tuli usein vastaani, mutta hän ei huomannut koskaan, tai ei ehkä muistanut kuka olin. Neiti Astrid ei liioin useimmiten huomannut.
Valtioneuvoksetarta minun tosin oli iltaisin ikävä, mutta kun en häntä pitkään aikaan tavannut, tuntui se aika, jona olin ollut häntä lähellä, siirtyvän yhä kauemmas. Sitäpaitsi vaativat mielenkiintoani monet sellaiset asiat, jotka olivat omiansa kaikkia kesämuistoja himmentämään. Taloudellinen puoli —
Näin kuluivat päivät tyhjässä oleskelussa, minä oikein uhalla kartoin ryhtymästä mihinkään. Siihen aikaan aloin vetäytyä pois toveriseurastakin. Myin kelloni ja elin vaistojeni mukaan. Ymmärsin hyvin, ettei tätä voinut kovin kauan jatkua, mutta kun ei minulla ollut aavistusta, mihin suuntaan muutos tulisi tapahtumaan, niin en hätäillyt, odotin.
Oltiin jo marraskuun lopulla, kun minä kerran alkavassa hämyssä makasin sohvalla ja kuuntelin tuntemattoman naapurini pianonsoittoa, lapsenlepertelyä ja silloin tällöin helähtävää naisen naurua. Käytin tällaiset miellyttävät hetket aina hyvin tyystin unohtaakseni entisen ja tulevan, silmät kiinni nautin pelkästä verenkierrosta suonissani. Tai vaivuin mitä hulluimpiin kuvitteluihin: Oma vaimoni siellä soittaa. Minä olen täällä omassa huoneessani ja kuuntelen, kun hän soittaa päivällisen jälkeen hämärissä ulkomuistista. Näin hänen kauniit kätensä, kaulansa ja lempeät silmänsä, joissa vielä piili veitikan vilahdus niiltä ajoilta, jolloin häneen rakastuin. Ja hänen soittonsa oli kuin hiljaista hämäräpuhelua, johon minun ei tarvinnut vastata mitään, pysyin paikoillani ääneti kun hän lopetti. Hän hiipii tänne. On ihanaa näin omata koti, perhe, lämpöiset huoneet —
Kuulin että kirje putosi eteiseen ja menin jotain tehdäkseni katsomaan. Sattumalta se olikin minulle, pieni kotelo ja sen sisällä kortti. Niin, kyllä kirjaimet olivat selvät, neiti Astrid pyysi minua lauantaina heille tanssiaisiin. Kun käänsin kortin, luin ihmeen levollisena toiselle puolelle kirjoitetut sanat: Tulkaa, ette saa jäädä pois. —
Se oli valtioneuvoksettaren käsialaa.
Seuraavat päivät varustauduin, sonnustin itseäni sekä aineellisesti että henkisesti. (Muun muassa ostin ne hansikkaat. — No niin.) Kun lauantai tuli, lähdin, tarkkaan, minuutilleen harkittuani sopivan ajan, ensimmäisiin ja luultavasti viimeisiinkin perhetanssiaisiini. Lämmin ja iloinen odotus täytti mieleni, sain taas nähdä valtioneuvoksettaren ja puristaa hänen kättään. Ehkä saan puhella hänen kanssaan kahdenkesken. —
Siinä oli ovi. Rohkeasti ja sulavasti sisään vaan.
Sisääntulo, joka julkisessa esiintymisessä aina on vaikeinta, onnistui minulle hyvin. Eteisessä lausuivat valtioneuvoksetar ja neiti Astrid minut tervetulleeksi, jonka jälkeen tuttu palvelija, jota en nyt ollut näkevinäni, auttoi päältäni. Valtioneuvosta itseään en nähnyt, ja kun myöhemmin yritin herättää hänen huomiotaan saadakseni tervehtiä, en siinä onnistunut.